sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Paula Havaste - Lumen armo

Kolme vuotta sitten luin Havasteen Vihat-sarjan ensimmäisen osan, Tuulen vihat, ja hullaannuin täysin. Nyt, sarjan saatua päätöksensä Lumen armon myötä tunnen vain suunnatonta tyhjyyttä. Miksi ihmeessä vaivauduin? Mitä näin tässä kirjasarjassa? Missä vaiheessa minusta on tullut niin vaativa?



Päähenkilö Kertte on vihdoin palannut kotikonnuilleen. Hänellä on mukanaan Usva, lapsi, jonka hän on synnyttänyt toiselle miehelle - ja aviomies Larri ei ymmärrettävästi kauheasti asiasta innostu.

Minua ei ärsyttänyt Lumen armossa eniten edes kieli, joka oli valtavan laiskaa ja mielikuvituksetonta, vaan juonen puute. Tarinoissa on kyse siitä, että asia X johtaa asiaan Y, ja hahmot muuttuvat jollain tapaa lukijan saadessa katharsiksen.

Vihat-sarjan päätöksessä tapahtuu kyllä, mutta kukaan ei reagoi mitenkään. Kerten tytär Mimerka lähes vihaa äitiään. Sen sijaan, että tekisi jotain, Kertte vain märehtii kurjaa kohtaloaan. Larri polttaa kirkon - kas, pitäisikö pakata kamppeet ja lähteä Lappiin? Missään ei kuitenkaan näy konkreettista uhkaa eli kannoilla laukkaavia kruunun miehiä, ei edes painajaisunissa. Kerten veli kuolee, eikä mikään muutu. Vaikuttaa siltä, että Havaste on niin rakastunut omiin hahmoihinsa, että hän pelkää asettaa näiden tielle esteitä. Kaikki on helppoa, eikä missään ei ole ylivoimaisia koetuksia, joiden myötä hahmot voisivat oppia itsestään jotain.

Kielestä vielä: Ihan oikeasti, ei hahmojen ajatusten ilmaiseminen lukijalle vaadi sitä, että päänsisäinen monologi on kuin jotain tajunnanvirtaa. Kirjallisuus on eri asia kuin puhuttu kieli, ja on keinoja, joilla ajatukset saa luettavaan muotoon. Ja nyt kun vauhtiin pääsin, myös toisto ja kuluneiden kielikuvien käyttö tekivät lukemisesta tuskallista.

H-U-O-H. Edes kustannustoimittaja voisi paikkailla vähän, jos kirjailija ei osaa kirjoittaa. Olen menettämässä uskoani suomalaiseen kirjallisuuteen. Tai ehkä olen yliherkkä kaikille virheille, kun olen koettanut hioa omaa (kauno)kirjoittamistani huippuunsa viime kuukaudet ja sitten eteen sattuu tämä kultakimpale.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Tuulen varjo & Taivasten vanki

Olen palannut takaisin blogimaailmaan! Opiskelukiireiden hellitettyä ehdin lukea kaksi Zafónin kirjaa, Tuulen varjon ja Taivasten vangin, joista kumpikin kuuluu Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan. Osat voi lukea missä tahansa järjestyksessä. Aivan äskettäin ilmestyi viimeinen osa, Henkien labyrintti, ja se olikin syy sille, miksi päätin vuosien viivyttelyn jälkeen lukea aiemmin ilmestyneet osat. Enkelipelin luin tammikuussa 2014, eli siitä on todella kauan.





Valitettavasti minun on sanottava, että petyin hieman. Monet ystäväni ovat hehkuttaneet Zafónia, mutta itse en lämmennyt kömpelöhkölle dialogille ja ontuvalle kerronnalle. Muistan lukeneeni Enkelipeliä aivan hurmoksen vallassa, mutta nyt en voi käsittää, miten saatoin hehkuttaa kyseistä kirjaa niin sokeasti. Ehkä olen vain liian vanha pitämään varauksetta näistä kirjoista. Kyse ei ole siitä, etteivätkö kirjat olisi hyviä. Kyllä ne ovat, mutta eivät erinomaisia.

Se, mistä pidin, on historiallisen Barcelonan kuvailu. Kaupunki on ainakin Taivasten vangin takaumaosuuksissa kaaoksen vallassa, ja oli melkein ironista lukea kirjoja nyt, Katalonian itsenäistymispyrkimysten aikana. Kirjat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen (ja jälkeiseen) Barcelonaan, ja vaikkeivat Zafónin teokset sotakirjoja olekaan, näkyy sota ihmisten kuihtuneissa kehoissa ja synkistyneissä sydämissä.

Tuulen varjo alkaa päähenkilö Daniel Semperen lapsuudesta, ja hieman haahuileva alku muuttuu pian jännitysnäytelmäksi. Danielilla on hallussaan viimeinen kopio kirjasta nimeltä Tuulen varjo, ja eräs paholaismainen mies etsii kyseistä teosta. Kirjan tarina on myös pahaenteisen samankaltainen Danielin oman elämän kanssa.

Lempihahmokseni nousi sivuhenkilö Fermín, jonka menneisyyttä valotetaan tarkemmin kirjassa Taivasten vanki. Fermín on hyvyyden perikuva, jolla valtava elämännälkä traumaattisten kokemustensa jälkeen - hän syö Sugus-pastilleja koko ajan ja tuijottaa lumoutuneena näyttelijätär Kim Novakia elokuvateatterissa. Hänen vuorosanansa ovat muutenkin koko kirjasarjan dialogien pelastus; hänen lempeän pisteliäs huumorinsa sai minut nauramaan joka kerta. Ihana hahmo.

En koe, että olisin menettänyt mitään, vaikka olisin jättänyt Tuulen varjon ja Taivasten vangin lukematta. Niiden kieli on kuitenkin inspiroivaa, joten jos haluaa itse kirjoittaa rönsyilevään, unenomaisen kuvailevaan tyyliin, kannattaa lisätä nämä kirjalliselle soittolistalleen. Toivon, että tuhatsivuinen viimeinen osa yllättäisi ja olisi huomattavasti parempi kuin muut osat.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen on yksi lempikirjailijoistani, ja hänen neljättä romaaniaan olen odottanut aivan täpinöissäni siitä asti, kun luin Sielut kulkevat sateessa -kirjan. Siitä on hieman yli kolme vuotta, ja muistan vain ajatelleeni, millaisen kultakaivoksen olenkaan löytänyt. Sen jälkeen luin myös muut kirjailijan romaanit.

Lukemassani versiossa oli punaiset viisarit... Outoa.


Väärän kissan päivä jatkaa samalla nyrjähtäneen todellisuuden linjalla kuin kirjailijan aiemmatkin teokset. Kertoja Kaarna, joka käyttää vain sukunimeään, on arkkitehti, jonka Alice-äiti on pahasti dementoitunut. Kaarnan pyhittäessä viimeinkin aikaa perheelleen hoitokodista tulee soitto: hänen äitinsä on kuollut. Kaarna ryntää kuolinvuoteelle, järkyttyy ja lukitsee itsensä vessaan. Kuuluu rapinaa, ja kun oven viimein uskaltaa avata, ei sängyssä olekaan ketään. Alice on tehnyt lasarukset.

Alkaa hillitön ajojahti, jossa Kaarna koettaa löytää äitinsä karnevaalihumuisesta kaupungista. Matka on kuitenkin muutakin: lukija pääsee sukeltamaan syvälle kertojan mielen sisään ja imemään hänen lapsuusmuistonsa itseensä. Muistoista koko tarinassa onkin oikeastaan kyse. Yhdenpäivänromaani sisältää useita sisäkkäiskertomuksia erityisesti Kaarnan lapsuudesta.

Jokin on kuitenkin hullusti: kaikkialla liikkuu kissoja. Ne eivät ole tavallisia kehrääjäpalleroita, vaan jonkinlaisia omituisia mutanttikissoja, jotka alkavat muuttaa muotoaan, kun niitä katsoo. Niillä on myös erikoinen asema ihmisten keskuudessa: kukaan ei kiinnitä niihin oikeastaan huomiota, mutta silti kaikki - Kaarnakin - jättävät niille ruokaa.

En tiedä, olenko aivan tyytyväinen siihen, että Jääskeläinen seuraa monen kuuluisan kirjailijan tyyliä tehdä miespäähenkilöstä jotenkin harvinaisen pakkomielteinen seksin ja seksuaalisuuden suhteen. Välillä mietin, millaisia tunteita kirjailija koettaa lukijassa herättää kuvaillessaan noin 50-vuotiaan miehen mietteitä kauniista teinitytöistä ja kuvaillessaan kaikkia kirjassa esiintyviä naisia nimenomaan kehon kautta: Nuoren missin nännejä kuvaillaan useamman kerran, ja jonkinlaista syvän Afrikan eksotiikkaa huokuva musta (ihonväri mainitaan monta kertaa, jotta asia varmasti tulisi selväksi) teinipianisti kiihottaa Kaarnaa selvästi. Vaatturi Elysia on myös hyvä esimerkki: hänen kehostaan ei voi juuri sukupuolta päätellä, ja se tuntuu häiritsevän Kaarnaa valtavasti.

Kirjassa viitataan useamman kerran Shakespearen Kesäyön unelmaan. Siinä on sanottu olevan homoseksuaalisia vivahteita, ja - ehkä tämä on vain oma mielipiteeni - niin Kaarnassakin vaikuttaa olevan. Todella silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä löytyy myös: Oberon (joka Väärän kissan päivässä on Kaarnan saksalainen lapsuudenystävä) on Kesäyön unelmassa kirottu jäämään kääpiömäisen lyhyeksi. Kaarna on ilmeisesti tavallista lyhyempi mies, tai näin hänen äitinsä hänelle jatkuvasti muistuttaa. Tiedän, kyseessä on kaksi eri hahmoa, mutta kirjan lukeneet kyllä ymmärtävät, mitä tarkoitan.

Jos jonkinlaista analyysiä voisi tehdä Kesäyön unelman ja Väärän kissan päivän yhtäläisyyksistä, sanoisin, että karkuteille lähtevä Hermia on kuin Alice ja hänen karkukumppaninsa Lysander puolestaan lääkäri Engel Lang. Elysia taas muistuttanee ulkoisesti Hippolytes-nimistä amatsonia. (A mazon on kreikkaa ja tarkoittaa rinnatonta.) Ehkä Kaarna itse olisi Oberon ja hänen vaimonsa Minerva puolestaan Titania. Toisaalta Minervan nimi on jo itsessään viittaus antiikkiin. Hänen jumalatarkaimansa alaa olivat muun muassa taide, tiede ja viisaus - siis samat asiat kuin Kaarnankin vaimolla.

Toisaalta Kaarnan ja hänen äitinsä suhde on melko oidipaalinen. Psykoterapeutti-Alice muun muassa suutelee poikaansa yhdessä kohtauksessa (tosin muka vain "testatakseen" Kaarnaa). Aika freudilaisissa sfääreissä muutenkin liikutaan: kaoottinen kaupunki tuntuu heijastelevan päähenkilön alitajuntaa, ja on huomionarvoista, kuinka paljon muun muassa freudilaisen unientulkinnan elementtejä kirjaan on ripoteltu.

On huomionarvoista, kuinka paljon keskiaikaisista näytelmistä Väärän kissan päivä ammentaa. Toinen Shakespearen näytelmä, Myrsky, sisältää lauseen, joka voisi olla teoksen alaotsikko: "Sama kude on meissä kuin mik' on unelmissa ja unta vain on lyhyt elämämme." Myös Shakespearen aikalaisen Pedro Calderòn de la Barcan tunnetuimman näytelmän otsikko kaikuu kirjan sivuilla: "Elämä on unta." Välillä Jääskeläinen sotkee unen ja toden niin tehokkaasti, että lukijaa alkaa lähestulkoon hirvittää - jos unta ei erota valve-elämästä kirjan sivuilla, kuinka voi olla varma, että erottaa niitä ollenkaan?

Väärän kissan päivä innostaa syvällisiin, psykoanalyyttisiin pohdintoihin omasta elämästä ja erityisesti lapsuudesta. Jääskeläisen tapa kuvailla mennyttä elämää on mahdottoman nostalginen, ja lukijana on ihana upota muistojen kellastuneihin arkistoihin, jossa jokainen päivä on jollain tavalla merkityksellinen.

Kirjan takakannessa esitetty kysymys Olemmeko vain muistojemme summa vai onko elämä omaamme? ansaitsisi paljon pätevämmän vastauksen, mutta oma näkökulmani varsinkin tämän kirjan luettuani on, että me koostumme paitsi muistoista, myös siitä, mitä emme muista. Joskus on armollisempaa unohtaa.

lauantai 5. elokuuta 2017

Erika Vik - Seleesian näkijä

Kaksosauringot-trilogian toinen osa, Seleesian näkijä, jatkaa siitä, mihin tyrmäävä avausosa Hän sanoi nimekseen Aleia jäi. Lienee selvää, että tämä postaus spoilaa ensimmäisen osan täysin.



Aleia ja Corildon nousevat laivaan ja matkaavat kohti Seleesiaa, Corildonin kotimannerta. Siellä on tarkoitus selvittää, miksi Aleia pystyy aistimaan seleesien kiehtovan toisen pulssin, vaikka on ihminen, ja millainen lumous hänen sisällään oikein piilee. Mateo, Aleian rakas, jää kuitenkin rannalle ruikuttamaan. Onneksi hänenkin tarinaansa kuullaan aina sopivassa välissä.

Jälleen kerran sain haukkoa henkeä ja kirkua onnesta ja jännityksestä hahmojen puolesta. Vik kirjoittaa mukaansatempaavasti, ja lukemisen keskeyttäminen tuntui joka kerta siltä, kuin jättäisi hyvästit jollekulle todella rakkaalle. Henkilöhahmojen välisten suhteiden rakentamisessa ja kuvailussa kirjailija on mestari - jännitteet kasvavat vaivattomasti ja purkautuvat tavoilla, jotka saavat herkempien lukijoiden seinänaapurit huolestumaan. En laskenut, mutta epämääräisiä tuskan- ja kannustushuutoja taisi minulta päästä joitain kymmeniä lukiessani.

Hahmojen kehittymistä on kiehtovaa seurata: Varsinkin Mateolta vaikuttaa pudonneen täysin pois se pikkuroiston rooli, jolla hän naamioi todellisen, oikeastaan aika kiltin ja herkän olemuksensa edellisessä osassa. Corildonista paljastuu aivan uusia puolia Seleesiassa, jossa hänen perheensä on, ja Aleia tietysti päähenkilönä oppii itsestään ja kyvyistään aina vain lisää. Seleesian näkijän sivuhahmot ovat mielenkiintoisia, erityisesti Corildonin sisko Tigran, jonka plot-twistin tosin arvasin heti, kun hahmo esiteltiin ensimmäisen kerran. (Se oli kylläkin hyvin onnekas arvaus, eli mistään ilmiselvästä ei ole kyse.)

Vaikka pidänkin Seleesian näkijästä valtavasti, en voinut olla pettymättä juonen laahaamiseen kirjan keskivaiheilla. Ensimmäiset ja viimeiset 200 sivua olivat kuitenkin sellaisia, että lukemisen keskeyttämisestä edes hetkeksi ei ollut puhettakaan. Juoni ylipäänsä tuntuu erittäin mietityltä, ja tapahtumien jakaminen eri kirjan osien kesken on onnistunut. En voi edes kuvitella, kuinka mahtava kolmas osa on - solmitaanhan siinä yhteen kaikki se, mikä vielä on selvittämättä.

Kirjoitin jo edellisen osan arvostelussa (ja kommenteissa), kuinka tyytyväinen olin siihen, ettei ensimmäisessä osassa Aleian ja Corildonin välille syntynytkään romanssia, vaikka lukija sitä olisi ehkä odottanut. Vik tuntuu kuitenkin jatkuvasti antavan aihetta noiden kahden hahmon shippaamiseen. Tavallaan olen todella iloinen, koska Corildon on todellakin Aleian arvoinen, mutta kuinka Mateolle sitten käy?

Kaksosauringot-trilogia on ehdottomasti lukemisen arvoinen! Ei ole väliä, oletko nuori vai aikuinen tai mistä spefin lajista pidät. Todennäköisesti pidät tästä.

Arvostelukappale.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Elina Rouhiainen - Muistojenlukija

Suomen Young Adult -skene on herännyt kuolleista. Salaman, Simukan ja Susirajan jälkeen luvassa on hieman lisää Rouhiaista - tällä kertaa suomalaiseen kansanperinteeseen pohjautuen. Rehellisesti sanoen odotin jotain tylsempää ja kesympää, mutta Väki-trilogian avausosa Muistojenlukija osoittautui taattuun Rouhiais-tyyliin loistavaksi.



16-vuotiaalla Kiurulla on kyky houkutella ihmisten muistoja luokseen kuin lintuja. Hän ei ole mikään täydellinen nuortenkirjan sankaritar huolimatta tästä erityisominaisuudestaan. Vähävaraisuus varjostaa kirjoista ja lukemisesta innostuneen tytön elämää, ja erityistä kontrastia tähän luo parhaan ystävän Samuelin perhe, joka on vauras ja jollei aivan yläluokkainen, ainakin sen elämäntyyliä jäljittelevä.

Kiurun tausta ei muutenkaan ole mikään kaikista tavallisin: hänessä virtaa romaniverta, mutta äidin vaatimuksesta asiasta ei puhuta. Myös kirjan muut hahmot, jotka Kiuru löytää etsiessään selitystä erikoiselle kyvylleen, ovat perimältään jostain muualta kuin Suomesta. Shangri-Laksi nimetyssä kommuunissa asuu monenkirjavaa väkeä. Bollywood on arvattavasti intialaistaustainen, ja veljekset Dai ja Nelu ovat Romaniasta. Rouhiainen rikkoo mielestäni Muistojenlukijassa hienosti monia stereotypioita ja tabuja, joita liittyy "vieraasta" kirjoittamiseen. Ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla - osa älykkäitä, osa ilkeitä, osa masentuneita, eikä ihonvärillä tai äidinkielellä ole sen kanssa mitään tekemistä.

Muistojenlukija on siitä poikkeuksellinen nuortenkirja, että siinä vähävaraisuutta ei esitetä esteenä, vaan olosuhteena. Rouhiaisen sosiologiaopintojen vaikutusta on vaikea olla huomaamatta. Kirjailija ei suostu tekemään hahmoistaan rahan orjia ja sen puutteen uhreja, vaan keskittyy - onneksi - hahmojen muihin ominaisuuksiin. Realistinen köyhyyden kuvaus kuitenkin osuu maaliinsa: lukijaa alkaa väistämättä ahdistaa, varsinkin, jos itsellä on kokemusta siitä, että rahat eivät vain riitä mihinkään. Tavallaan jopa pahemmaksi asian tekee se, että Kiurun isä on ornitologi, siis yliopiston käynyt, korkeakoulutettu ihminen. Silti heidän perheensä joutuu kiristämään nälkävyötään.

[Kiuru] muisti yhdennentoista syntymäpäivänsä. Kaikkien aikojen parhaan syntymäpäivänsä. Sen lisäksi, että hän oli saanut lahjaksi kaksi kovakantista kirjaa, hän ja hänen isänsä olivat menneet elokuviin ja sen jälkeen vielä syömään. Hän oli ollut aluksi hyvin innoissaan, mutta mitä pidemmälle päivä oli edennyt, sitä enemmän häntä oli alkanut ahdistaa.

Jälkiruokaan mennessä hän oli viimein paljastanut isälle olevansa huolissaan, että päivään oli kulunut liikaa rahaa.

"Ei aina voi ajatella hintaa", hänen isänsä oli sanonut. "Elämässä pitää tehdä kivoja juttuja. Useimmille ihmisille ei tulisi mieleenkään tuntea tästä syyllisyyttä. Ei siis mekään tunneta."

Silloin Kiuru oli tajunnut, että hänen todellisuutensa poikkesi ratkaisevalla tavalla monen muun todellisuudesta. Hän oli tottunut pelkäämään, että asiat menivät rikki ja kuluivat puhki, tottunut olemaan pyytämättä ja haluamatta. Hän oli tottunut pitämään sitä hyveenä, mutta jonkun muun todellisuudessa se olikin pelkkää heikkoutta.

Vastakkainasettelu hyvinvoinnin ja vähäosaisuuden välillä on erittäin vahva. Välillä jopa jonkinlaisia luokkavihan häivähdyksiä oli havaittavissa, vaikka esimerkiksi lapsena kaatopaikalla asunut Dai on kaukana pyhimyksestä. Kiuru sen sijaan tipahtaa jonnekin näiden kahden määritelmän väliin: hänellä ei ole varaa samaan kuin Samuelilla, mutta uusiin ystäviinsä verrattuna hänellä on enemmän kuin tarpeeksi. Yleisesti ottaen Muistojenlukijan hahmokaarti jakautuu hyviksiin ja pahiksiin varallisuuden perusteella.

Voisin analysoida iäisyyksiin sitä, miten Muistojenlukijassa esitetään eri yhteiskuntaluokat, mutta myös tarinan muista ansioista on sanottava sananen.

Pidin kirjan mytologiasta, joka on täynnä viittauksia vanhaan suomalaiseen mytologiaan. Esimerkiksi kiuru on "sielunlintu", eli jonkinlainen hengen ilmentymä fyysisessä siivekkäässä. Ihmisen sielun - tai mielen, riippuen siitä, uskooko näihin asioihin vai ei - kanssa ollaan tekemisissä kirjassa muutenkin. Kyvystä riippuen henkilöt voivat hallita toisten tunteita, aavistaa tulevaisuuden tai estää toisten kykyjen käytön.

Toisin kuin Susirajassa, hahmojen yliluonnollisuus ei näy milloinkaan ulospäin. Tämä saa mielikuvitukseni laukkaamaan. Kuka tahansa vastaantulija voi omistaa vaikka millaisia kykyjä, enkä saa koskaan tietää sitä. Hienoin, jännittävin ja ihmeellisin maailma on meidän omassa mielessämme, ja kirja on siitä hieno muistutus.

Rouhiainen on tehnyt suuren palveluksen suomalaiselle nuorten aikuisten kirjallisuudelle. Toivon, että mahdollisimman moni nuori löytää Muistojenlukijan ja huomaa, että se aika, kun kotimainen nuortenkirjallisuus oli tylsää, kiusallista ja tönkköä, on ohi.

Arvostelukappale.

P. S. Suosikkikirjakauppani mainittu! Olen maininnut sen blogissani lähes päivälleen kolme vuotta sitten, kun kävin Helsingissä ja huumaannuin kaupungista täysin.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Chuck Palahniuk - Fight club

Kulttiklassikoksikin tituleerattu Fight club on kirja, jonka olemassaolosta en edes tiennyt pari viikkoa sitten. Kaikkihan ovat kuulleet David Fincherin ohjaamasta, samannimisestä elokuvasta. En ole itse sitä vielä nähnyt, mutta olen kyllä kuullut sen "kuolemattomuudesta" ja muutakin vastaavaa ylistystä.



Olisin halunnut, että Fight club tyrmää minut, mutta sitä se ei tehnyt. Huolimatta lopun plot twististä juoni oli melko junnaava, enkä saanut juurikaan suuria oivalluksia kirjan ansiosta. Tekstin lävitse puskeva, kirjailijan periamerikkalaisen yltiöliberaali agenda sai minut voimaan pahoin, eikä teos ollut kaunokirjallisestikaan mikään mestariteos.

Nimettömänä pysyttelevä kertoja ei saa öisin unta ja vihaa elämäänsä. Ainoa asia, joka tuo hänelle jonkinlaista elämänhalua, on kuolemansairaiden tukiryhmissä ravaaminen. Noissa tukiryhmissä käy myös Marla, joka on kirjan ainoa kunnon naishahmo - ja aivan totaalisen sekaisin. Marla ja päähenkilö päättävät, että kaksi teeskentelijää per tukiryhmä on liikaa ja jakavat tukiryhmät keskenään. Kertojalla menee ihan hyvin. Kunnes.




Tyler Durden -niminen herra astuu kertojan elämään. Tämä järjestää "tappelukerhoja" hämyisissä baareissa ja autioilla parkkipaikoilla, ja kaikenlaiset miehet (kyllä, vain miehet - tappelukerhot ovat hyvin eksklusiivisia) mäiskivät toisiaan naamaan minkä ehtivät. Alaiset hakkaavat pomojaan, raksamiehet sikarinpolttelijoita. Kerhojen ensimmäinen sääntö kuuluu: "Fight clubista ei puhuta." Ehkä Palahniuk on koettanut parodioida nykyistä salaseurayhteiskuntaamme tai sitten vain huomaamattaan toistanut sen rakenteita kykenemättä luomaan mitään uutta tai vaihtoehtoista.


Huvittavaa on, että kulutusyhteiskunnan pakenemiseksi ja vastustamiseksi tarkoitettu kaaos ja väkivalta ovat loppujen lopuksi yhtä huonoja keinoja todelliseen muutokseen kuin vastustajansa. Hakkaaminen on yhtä turhaa kuin joulukoristeet, eikä mitenkään dekadenttia, ylevää tai kapinallista, vaikka niin kovasti Fight club koettaakin sellaista viestiä.

Tällä hetkellä minulla on kesken Palahniukin Kirottu, joka kertoo Helvettiin joutuneesta 13-vuotiaasta tytöstä. Päätin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Ruta Sepetys - Salt to the Sea

Guilt is a hunter.
Fate is a hunter.
Shame is a hunter.
Fear is a hunter.

Ruta Sepetys, joka on aiemmin kirjoittanut Suomessa suosiota saaneen Harmaata valoa -kirjan, käsittelee jälleen historiallisia teemoja viime vuonna ilmeestyneessä kirjassaan Salt to the Sea. Todellisiin historian käänteisiin nojaava fiktiivinen kertomus osoittaa jälleen kerran, kuinka taitava Sepetys on paitsi faktojen, myös kaunokirjallisten keinojen kanssa.



Neljä kertojaa - Joana, Florian, Emilia ja Alfred ovat eri maista ja kokevat toisen maailmansodan eri tavoin, mutta yhtä kaikki kärsivät siitä suunnattomasti. Heidän vanha elämänsä ja siihen sisältyneet unelmat on pyyhkäisty pois. Lääketiedettä opiskellut Joana päätyi paikkailemaan sodan runtelemia ihmisiä parhaansa mukaan, Emilia joutui pakenemaan kotoaan mahdollisesti vielä vaarallisempaan paikkaan, Florian kantaa mukanaan valtavaa salaisuutta, ja Alfred - voi, Alfred. Hän on täysiverinen natsi.

Kuten myös Sepetyksen edellisessä kirjassa,  hahmot eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja. Heillä on tavoitteensa, ja osa ei kaihda kovia keinoja niiden saavuttamiseksi. Kirjailijalla on hämmästyttävä kyky tuoda esiin ihmisluonnon pimeät puolet ilman, että valo hukkuu hahmoista kokonaan. Suurin osa ihmisluonnosta on hämärää harmaata, jotain mustan ja valkoisen väliltä, mikä on sekä Salt to the Seassa että Harmaassa valossa hyvin esitetty.

Minun on todellakin ylistettävä Sepetystä historiallisesta taustatyöstä ja pieteetistä, jolla hän on pyrkinyt autenttisuuteen miljöön ja hahmojen suhteen. Laiva, jolla hahmot vihdoin kohtaavat, on nimeltään Wilhelm Gustloff. Kuulostaako tutulta? Ai, ei. No, sen upotessa kuoli kuusinkertainen määrä ihmisiä Titaniciin verrattuna, eli noin 9000 henkeä.

Mielenkiintoista on, että yksi kertojista, Joana Vilkas, on Harmaata valoa -kirjan Lina Vilkasin serkku. Kirjan lukeneet tietävät, kuinka Linan kävi - mutta miksi, sen kertoo Joana.

Salt to the Sea on mieletön kirja. Ei täydellinen, sillä kerronta oli hetkittäin irrallista näkökulman poukkoillessa hahmosta toiseen ja juonen jäädessä siten ohuehkoksi. Kuitenkin tunne ja sanoma välittyvät täydellisesti, mikä tekee kirjasta nautinnollisen lukukokemuksen.