lauantai 15. lokakuuta 2022

Hanya Yanagihara: Paratiisiin

Hanya Yanagiharan Paratiisiin pääsi lukulistalleni heti Pienen elämän luettuani. Pieni elämä vei – ja murskasi – sydämeni, ja hieman epäröiden tartuin tähän 900-sivuiseen järkäleeseen. Romaani vei kuitenkin mukanaan, ja päädyin lopulta lukemaan sen muutamassa päivässä.

Yanagiharan uusimmassa romaanissa (vai pitäisikö sanoa romaanikokoelmassa) henkilöhahmot tavoittelevat vimmaisesti samoja asioita halki vuosisatojen. Vanhassa newyorkilaisessa talossa Davidit, Charliet ja Edwardit taistelevat oikeudestaan vapauteen, terveyteen ja rakkauteen. Jossain toisaalla tuntuu olevan utopia, paratiisi, jota kohti on pyrittävä. 

Teos jakautuu kolmeen osioon. Ensimmäisessä osiossa nuori yläluokkainen mies rakastuu köyhään pianonsoitonopettajaan ja kapinoi isoisänsä tahtoa vastaan. Toinen osio keskittyy 1900-luvun puolivälin Havaijille, jossa syrjäytetty kuningas koettaa rakentaa ihanneyhteiskuntaa. Kolmas ja pisin osio sijoittuu 2090-luvulle, jossa aikaisemmin niin liberaali Amerikka on muuttunut totalitaristiseksi, pandemioiden riivaamaksi dystopiaksi. Ensimmäinen ja viimeinen osio ovat selkeän yhtenäisiä tarinakokonaisuuksia, mutta toinen osio jää hidassoutuiseksi ja tuntuu irralliselta.

Hahmojen elämät kietoutuvat yhteen paitsi nimien, myös läpi teoksen toistuvien motiivien, kuten avioliiton ja sairauden kautta. Jokainen uusi sukupolvi pyrkii saattamaan loppuun aikaisempien sukupolvien työn ja punoo samalla itsensä osaksi tarinaa, myyttistä ketjua, joka kestää, vaikka valtiot ympärillä nousevat ja tuhoutuvat.

Teoksen tarkasti muovatun kerronnan lisäksi rakastan sitä, kuinka Yanagihara kirjoittaa: lauseet ovat anteeksipyytelemättömän pitkiä ja kielikuvat dramaattisia olematta kuitenkaan paatoksellisia. Suuri kiitos kuuluu tietysti myös suomentaja Arto Schroderukselle, jonka käyttämä kieli on luontevaa ja vivahteikasta.

Paratiisiin kuvaa erityisen onnistuneesti totalitarismia ja epäonnistuneita ihannevaltioita. Vaihtoehtohistoriallisten ja tulevaisuuteen sijoittuvien maailmojen kautta Yanagihara onnistuu paljastamaan myös nyky-yhteiskuntien heikkoja kohtia ja herättää lukijaa pohtimaan, elämmekö sittenkin totalitarismissa jo nyt. Hän kirjoittaa: “[D]ystopia ei näytä miltään, koska se voi itse asiassa näyttää samalta kuin kaikki muutkin paikat.” (s. 807). Vaarallisimpia eivät suinkaan ole ulkoiset totalismin merkit, vaan unohduksen ja historiattomuuden keinoin toteutuva hallinta. 

Ja sitten yhtäkkiä on liian myöhäistä. Koko sen ajan, kun nukkui, teki työtä, söi, luki lapsilleen tai puhui ystäviensä kanssa, portteja lukittiin, teille pystytettiin barrikadeja, junaradat purettiin, laivat ankkuroitiin, lentokoneet ohjattiin muualle. Jonain päivänä tapahtuu jotain, ehkä vain jotain ihan vähäpätöistä, suklaa esimerkiksi katoaa kaupoista, tai tajuaa, ettei koko kaupungissa ole enää ainuttakaan lelukauppaa, tai näkee kadun toisella puolella olevaa leikkikenttää tuhottavan ja metallista kiipeilytelinettä purettavan ja lastattavan kuorma-auton lavalle ja ymmärtää äkkiä olevansa vaarassa: Että televisio ei tule ikinä takaisin. Internet ei tule ikinä takaisin. – – [K]aikki, mitä olit epäillyt tästä maasta – että Amerikkaa ei ollut tarkoitettu kaikille, ettei sitä ollut tarkoitettu sellaisille kuin minä tai sellaisille kuin sinä, että Amerikka on maa, jolla on synti syvällä sisimmässään – oli totta. (s. 753)

Jokin Yanagiharan dystopiassa kuitenkin tökkii. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kasvaneena on ristiriitaista lukea siitä, kuinka lastenhankinnan rahalliset kannustimet näyttäytyvät kertojalle kontrollin muotona. (Ovatko lapsilisät valtion keino hallita kansalaisten lisääntymistä?) On kiinnostavaa, kuinka varsinkin amerikkalaisessa dystopiakirjallisuudessa totalitaristinen yhteiskunta on usein jonkinlainen sosialistinen hyvinvointivaltio – aivan kuin yhteiskunta ei voisi olla yhtä aikaa hyvinvoiva, demokraattinen ja yksilönvapautta kunnioittava.

Ylipäätään romaani on voimakkaan yhteiskunnallinen – paljon yhteiskunnallisempi kuin ihmissuhteita painottavasta kansiliepeestä olisi osannut odottaa. Yanagihara maalaa kuvan Amerikasta, joka on ennen kaikkea kuviteltu paratiisi: unelma, joka ei koskaan toteudu. Paratiisin tematiikkaa voi pitää myös ironisena: vaikka teos liikkuukin pääosin varsin yläluokkaisten ja etuoikeutettujen henkilöiden elinpiirissä, on Amerikka monelle kaukana paratiisista.

Paratiisiin on vaikuttava ja hieno teos, jonka laajuus hengästyttää. Teoksessa lomittuvat onnistuneesti useat tapahtuma-ajat ja -paikat, teemat ja motiivit. Yanagihara on onnistunut jälleen kirjoittamaan suuren romaanin, sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Jotakin Pienen elämän majesteetillisuudesta jää kuitenkin saavuttamatta. Samaistun kriitikko Riitta Vaismaahan, jota “Pienen elämän kaipuu jäyti läpi koko yli 900 sivun luku-urakan”. Paratiisiin ei yllä aivan edeltäjänsä tasolle, mutta siinäkin näkyy tekijänsä ainutlaatuinen kädenjälki.

lauantai 29. helmikuuta 2020

Miksi olin poissa

Rakkaat lukijani, jos teitä vielä on,

Olen yhä täällä! Paluutani innoitti erään kirjablogin kommenttikentässä käyty keskustelu lopettaneista kirjabloggaajista. Tajusin, etten halua olla yksi heistä.

Edellisestä postauksestani on kulunut reilusti yli vuosi, ja siitä, kun viimeksi olisin todella nauttinut bloggaamisesta, on kulunut vielä kauemmin. Toisinaan jotain kirjaa lukiessani olisin halunnut sanoa siitä jotain muille, jakaa ajatuksiani, mutta pelkäsin, etten osaa muotoilla niitä oikein ja riittävän kiinnostavasti.

En ole voinut kovin hyvin viime vuosina, ja minusta on tullut kyyninen, ahdistunut, saamaton ja kovin vaativa itseäni kohtaan. Nämä eivät varsinaisesti ole ihanteellisia ominaisuuksia, jos haluaa harrastaa jotain, jossa ei ole valmiiksi täydellinen - kuten nyt vaikka kirjablogin kirjoittamista. Jossain vaiheessa olen alkanut ajatella, että vain täydelliset ja valmiit tekstit ansaitsevat tulla julkaistuksi, ja bloggaamisesta on tullut vain yksi taakka lisää projektiin, jossa koetan saada elämäni näyttämään siltä, että kaikki ei missään nimessä ole romahtamassa.

Kun aloin kirjoittaa tätä blogia, olin vasta täyttänyt 14. Olen muuttunut todella paljon, ja vanhat postaukset saavat minut lähinnä kiemurtelemaan häpeästä. Toisaalta niiden piilottaminen tuntuisi pelkuruudelta; enhän kirjoita mitään tärkeää ja virallista sanomalehtipalstaa vaan pidän kirjaa lukemistani teoksista ja niiden herättämistä ajatuksista. Haluankin jatkaa tätä blogia omilla ehdoillani, ilman suorituspaineita.

En lupaa kirjoittaa tiheästi. Mutta lupaan kirjoittaa - ja kenties myös julkaista toisinaan jotain.



Maria



Antikvaarinen kirjakärry Budapestissa kesällä 2018.

tiistai 16. lokakuuta 2018

Elina Rouhiainen - Aistienvartija

Elina Rouhiaisen Aistienvartija jatkaa suoraan siitä, mihin Väki-trilogian edellinen osa Muistojenlukija jäi: Kiuru on irlantilaisessa sisäoppilaitoksessa, ja muut ryhmän jäsenet hajaantuneena ympäri Eurooppaa. Heidän on karistettava heitä jahtaava Väki kannoiltaan, mutta organisaatio tuntuu ulottaneen juurensa kaikkialle.



Aistienvartija jatkaa samalla YA-kirjallisuuden konventioita rikkovalla linjalla kuin edeltäjänsäkin. Hahmot ovat monipuolisia, eikä kukaan vähemmistöön kuuluva ole niin sanotusti kiintiössä, vaan saa oman äänensä tarinassa. Esimerkiksi Harpreet (aiemmin Bollywood) on punjabilaistaustainen, aromanttinen, aistiyliherkkä ja muunsukupuolinen sikhi. Hän kuuluu useampaan vähemmistöön ja siten on yhteiskunnallisesti melko marginaalisessa asemassa. Olennaista on se, miten Rouhiainen hahmoa käsittelee: Kaikki Harpreetin ominaisuudet totta kai vaikuttavat siihen, miten hän suhtautuu maailmaan ja miten muu maailma suhtautuu häneen, mutta hän ei kuitenkaan ole yhtä kuin ominaisuutensa, vaan ehjä hahmo omine tunteineen ja motiiveineen.

Taloudellinen eriarvoisuus on yksi kirjan teemoista. Kehuin Muistojenlukijan luokkatietoisuutta, ja samaa ylistän myös Aistienvartijassa. On hyvä, että nuortenkirjailija tiedostaa yhteiskunnallisen aseman vaikutuksen, sillä lukijoissakin on varmasti nuoria, joiden taloudellinen ahdinko on yhtä paha kuin vaikkapa Dain ja Nelun, kirjan romaniveljesten. Mainitsemisen arvoista on myös se, että Rouhiaisen hahmot eivät ole heikosta asemastaan tai köyhyydestään huolimatta uhreja vaan selviytyjiä.

Olen todella innoissani siitä, että nuortenkirjallisuudessa on herätty diversiteettiin. Hahmogalleria ei voi olla liian monipuolinen. Vaikka monien vähemmistöjen sisällyttäminen kirjaan ei välttämättä tee itse kaunokirjallisesta teoksesta hyvää, se raivaa tietä kirjallisuudelle, jossa kuuluvat myös muiden kuin valkoisten, cissukupuolisten ja kauniiden heteroiden äänet.

Rouhiainen onneksi kirjoittaa hyvin. Kieli on viimeisen päälle hiottua ja dialogi sujuvaa. Pidän myös Aistienvartijan huumorista; onneksi vakavien aiheiden keskellä on välillä aikaa myös naurulle.

Kannen suunnitellut Laura Lyytinen ansaitsee myös maininnan hyvästä työstä. Eikö olekin upea kansikuva?

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Kesäkuun kirjat ja kuulumiset

Kesäkuuni 2018 oli harvinaisen tapahtumarikas; Yleensä en tee alkukesänä mitään ja virkistyn heinäkuun lopussa. Tämä vuosi oli kuitenkin poikkeus. Opiskelin, luin kirjoja ja tein päätöksen, jonka seurauksista nautin paraikaa: Olen Kroatiassa (pian Serbiassa ja Unkarissa) - ypöyksin ja aika eksyksissä, mutta nautin täysillä!

Kesäinen maisema radanvarresta.


Palataan hetkeksi siis vielä kesän ensimmäiseen kuukauteen. Olen pahoillani, että blogini on hiljentynyt lähes täysin: En vain ole oikein ehtinyt lukea, kun kaikki aika ja energia on mennyt matkaan.

Kesäkuussa luin kahdeksan kirjaa, joista pari oli aivan erinomaisia ja loput ihan ok. Erittäin hyvä kirjakuukausi, siis!

Parhaina mieleeni jäivät Katherine Pancolin trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi. Näillä kirjoilla olisi ollut kaikki edellytykset olla höttöistä moskaa, mutta Pancolin tuskallisen tarkkanäköinen kerronta, mielenkiintoiset henkilöhahmot ja anteeksipyytelemätön absurdius tempaisivat minut mukaansa. Trilogian kolmas osa, Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin, on vielä lukematta, mutta aion ehdottomasti lukea sen.

Arkadi Babtšenkon Sodan värit oli vaikuttava kuvaus Tšetšenian sodasta venäläisen sotilaan näkökulmasta. Huhtikuussa luin samasta sodasta tšetšeenin näkökulmasta Polina Žerebtsovan teoksessa Sodan sirpaleet - Tytön päiväkirja Tšetšeniasta. Oli uskomatonta tunnistaa samankaltaisia tapauksia, kuten kerrostalojen valtaukset tai sotilaita ilkkuvat lapset kummastakin teoksesta. Nämä kaksi kirjaa kannattaakin lukea ns. parina, jotta saa mahdollisimman laajan näkökulman. Babtšenkon teos on ajoittain raaka ja rankka, mutta se on aiheen huomioon ottaen välttämätöntä.

Venäjään liittyy myös eräs toinen kesäkuussa lukemani kirja, Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani. Lukaisin sen nopeasti parissa päivässä, ja vaikka päähenkilö oli jotenkin luotaantyöntävä, venäläisestä yritysmaailmasta lukeminen oli kiehtovaa. Sain kirjan Yöpöydän kirjat -blogin Niinalta, eli kiitos hänelle!

Yksi kirja, jonka luin käytännössä yhdeltä istumalta, oli Jay Asherin Kolmetoista syytä. Luin pari ensimmäistä sivua kirjastossa ja otin kirjan mukaani. Kotimatkani varrella on (turmiollisesti) pikaruokapaikka, joten istahdin sinne, join pirtelöä ja luin. Ja luin... En kirjaimellisesti voinut laskea kirjaa käsistäni, mutta. Nyt pääsemme mutta-osuuteen, joka lyhykäisyydessään kuuluu näin: Kolmetoista syytä on huono kirja. Kieli on tylsää, hahmot latteita, motiivit hölmöjä ja rivien välistä saattaa haistaa naisvihan ummehtuneen lemahduksen. Kirjan ainoa ansio on koukuttava rakenne, joka sai minut lukemaan sen loppuun.

Vaikka kuinka koetin lupailla itselleni, etten enää osta kirjoja, Ruotsista tarttui mukaan Diana Gabaldonin Sudenkorento på svenska. Toisaalta tuntuu, etten saa sitä koskaan luetuksi, toisaalta olen yllättynyt, kuinka paljon ymmärrän. Kesäkuussa luin muuten Muukalaisen uusiksi. Olin jo ajattelemassa, että se on viimeinen kerta, mutta en malttanutkaan vielä luopua tuosta kirjasta. Jätin sen sitten kirjahyllyyni - sentimentaalinen hölmö kun olen.



Pian tulee postaus siitä yhdestä ainoasta kirjasta, jonka matkustaessani olen saanut luetuksi - Diana Gabaldonin Syysrummuista nimittäin!

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Philip Pullman - Vedenpaisumus

Kultaisen kompassin kirjoittanut Philip Pullman on vihdoinkin, parinkymmenen vuoden jälkeen, palannut luomaansa fantasiamaailmaan. Vedenpaisumus aloittaa Lyran kirjat -trilogian, jossa seikkailee jo Universumien tomusta tuttuja henkilöitä - kaikkein tärkeimpänä toki Lyra Coulter itse.



11-vuotias Malcom auttelee vanhempiensa majatalossa ja vierailee usein läheisessä luostarissa. Eräänä päivänä sinne tuodaan vauva, joka on (kukapa muukaan kuin) Lyra. Pienokaista tavoittelee yksi jos toinenkin taho, ja utelias poika kiinnostuu asiasta. Joen tulviessa vesi uhkaa kuitenkin upottaa kaupungin, ja Malcom lähtee 15-vuotiaan Alicen kanssa karkumatkalle Lyra-vauva mukanaan.

Huolimatta vauhdikkaasta ja seikkailuntäyteisestä pääjuonesta huomioni varasti kompleksinen aletiometrin tutkija, Hannah Relf. Hän ajaa samaan aikaan omaa etuaan ja oikeudenmukaisuutta, ja vaikka hän koettaakin onkia Malcomilta arkaluontoisia tietoja, hän myös auttaa tätä saamaan lisää tietoa Lyrasta.

Aletiometrista ylipäänsä on mielenkiintoista lukea, sillä se valottaa Pullmanin luoman rinnakkaismaailman asukkaiden tiedekäsitystä. He ovat löytäneet Tomua, mitä ikinä se sitten lieneekin, ja vahvassa asemassa oleva kirkko vastustaa sen tutkimista. Konsistorin kirkkokurioikeudeksi kutsuttu joukko salamurhaa harhaoppisia tutkijoita ja kasvattaa uutta sukupolvea uskontomyönteisemmäksi tunkeutumalla koulumaailmaan - aivan Hitler-Jugendin tyyliin.

Kirjailijaa moititaan usein kristinuskon esittämisestä huonossa valossa, ja hänen teoksiaan on laitettu useiden yhdysvaltalaiskoulujen mustille listoille samasta syystä. Itse näen kuitenkin suurimpana ongelmana sen, että Vedenpaisumuksen juoni on liian pitkä ja polveileva. Lukukokemus olisi ollut huomattavasti parempi, jos tarinasta olisi maltettu karsia enimmät rönsyilyt pois.

Yleensä ottaen Pullman on kuitenkin mainio kirjoittaja, ja hänen tekstiään on ilo lukea. Oli myös nostalgista päästä sukeltamaan uudelleen hänen luomaansa fantasiamaailmaan, joka on lähes samanlainen mutta kuitenkin ratkaisevalla tavalla erilainen omamme kanssa.

torstai 24. toukokuuta 2018

TV-sarja: London Spy

Ehdin jo hehkuttaa London Spytä Twitterissä, mutta nyt, kaikki viisi jaksoa katsottuani, tuntemukseni ovat todella ristiriitaiset. On vaikeaa pitää sarjasta, joka on todella hidastempoinen, osin epärealistinen ja epätoivon tunteita aiheuttava. Kuitenkin jokin sarjassa saa minut uppoutumaan jaksoihin uudestaan ja uudestaan, etsimään lisää johtolankoja, pohtimaan, oliko koko totuus sittenkään siinä, mitä sarjan yhden kerran katsova näkee.

Danny ja Alex. Kuva: BBC/WTTW Limited


Sarja on sitä parempi, mitä vähemmän siitä tietää etukäteen, mutta tämän voin paljastaa: varastotyöntekijä Danny kohtaa aamuöisellä lenkillä salaperäisen Alexin, he rakastuvat ja yhtäkkiä Alex onkin kadonnut. Danny löytää rakastettunsa ullakolta ruumiin, mutta sitten kaikki alkaakin hajota: kukaan ei usko, kun hän koettaa selittää, mitä on tapahtunut ja kaikki tuntuvat kääntäneen selkänsä hänelle. Ainoastaan hänen vanha ystävänsä Scottie tulee apuun, mutta kaksin on vaikeaa taistella koko maailmaa vastaan.

Alex ja Danny. GIF: Sadly, No -blogi.

Ehkä London Spyn viehätys on siinä, ettei se ole mikään sankaritarina. Danny on järkyttävän peloissaan, mutta päättää olla luovuttamatta. On virkistävää nähdä sarja, jossa sisukkuutta ei palkita muulla kuin jatkuvilla vaikeuksilla. Sarjassa on joitain todella pahoja ylilyöntejä juurikin vastoinkäymisten suhteen, eikä niitä voi perustella oikein millään muulla kuin shokkiarvolla.

Dannyn näyttelijä Ben Whishaw tekee työnsä loistavasti. Ensimmäisen jakson jälkeen hänen koiranpentukatseensa muuttuu päiväkausia itkeneen, rakkaansa menettäneen hurjaksi tuijotukseksi. Alexia näyttelevän  Edward Holcroftin taituruutta ei edes tajua ennen kuin katsoo kuvia näyttelijästä esimerkiksi punaisella matolla - on kuin niissä olisi täysin eri ihminen. Näyttelijä ei muistuta roolihahmoaan ollenkaan. Sitä paitsi jäyhät hahmot on helppo näytellä huonosti, mitä Holcroft ei missään nimessä tee.

Sarjan toteutus on visuaalisesti miellyttävä. Värimaailma on haalistunut, tilanteesta riippuen sinertävä tai seepian sävyihin taittuva. Sarja myös koettaa saada katsojan tuntemaan itsensä osaksi tarinan maailmaa: lähikuvat ovat tuskallisen tarkkoja ja niissä kuva on rajattu näkökenttämäisesti, ei välttämättä elokuvauksellisten sääntöjen mukaan. Myös äänimaailma on poikkeuksellinen: tavallisesti pois jätettävät pikkuäänet, kuten vaatteiden kahahdukset ja vastaavat, ovat epätavallisen voimakkaita - aivan kuin katsoja seisoisi hahmojen vierellä.

Musiikki ei ole London Spyssä pääosassa. Ensimmäisessä jaksossa kuullaan japanilaiseen kehtolauluun sovitettu tunteikas drag-esitys ja viimeisen jakson lopussa on sarjan ainoa nykymusiikkia edustava kappale, M83-yhtyeen My Tears Are Becoming a Sea - kuinka osuvasti valittu kappale nimeä myöten! Musiikkia on sarjassa todella vähän, sillä kahta edellämainittua kappaletta lukuunottamatta en muista yhtäkään kohtausta, jossa olisi soinut jotain taustalla. Asiaan ei kuitenkaan osaa takertua katsellessa, sillä sarjan tunnelma on oudon vetoava, juuri sellainen, johon ei edes kaipaisi musiikkia.


Chiroru Leen tekemä sarjan muisteluvideo, jota voi katsoa myös trailerina - klipit ovat pääosin ensimmäisestä jaksosta, eikä videossa ole spoilereita.

London Spyn suurin viehätys pillee siinä, kuinka sarjaa voi katsoa uudestaan ja uudestaan ja silti huomata uusia asioita joka kerralla. Olen katsonut ensimmäisen jakson nyt kolme kertaa (puhutaanko pakkomielteestä..?), ja vasta kolmannella kerralla huomasin joitakin merkittäviä seikkoja. Ensimmäisen jakson perusteella voisi periaatteessa ratkaista koko sarjan arvoituksen, jos sen jaksaisi katsoa tarpeeksi monta kertaa ja yhdistellä langanpäät toisiinsa. On myös jännittävää, kuinka joitain langanpäitä ei solmita tarinassa ollenkaan: ne pitää päätellä itse tai jättää leijumaan ja yrittää nukkua yönsä rauhassa... Ei sentään, mutta jokin tässä sarjassa jää kalvamaan.

Poikkeuksellinen, osin kronologian hylkäävä kerrontatyyli, kauniit ja rauhalliset otot sekä loistava näyttelijäntyö tekevät London Spystä ikimuistoisen ja siten yhden kaikkien aikojen lempisarjoistani. Varjopuolia ovat ainoastaan jotkin juonen sudenkuopat ja ääretön lohduttomuus, joka tihkuu ruudun läpi katsojaankin.

Sarjaa voi katsoa Yle Areenasta (ensimmäiset 3 jaksoa tähän mennessä) tai Netflixistä (kaikki jaksot).

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Joanne Harris - Sinisilmä

Pienen suklaapuodin luettuani halusin jatkaa Harris-linjalla. Olen tykästynyt kirjailijan tyyliin. Vaikka tarkoitus on viihdyttää, rivien välissäkin piilee paljon eikä kaikkea tarjoilla lukijalle tarjottimella. Sinisilmän jälkeen olen myös vakuuttunut siitä, että Harris on muuntautumiskykyinen kirjoittaja. Siinä missä Viannen ja Anoukin tarina oli hempeilyä, jonka tiesi päättyvän hyvin, Sinisilmä on pohjattoman synkkä.



En oikeastaan tiedä, mitä uskallan kertoa juonesta pilaamatta lukukokemusta. Minusta jo kirjan takakansi paljastaa liikaa, joten sen lukemista suosittelisin välttämään. Ennemminkin kirja kannattaa lukea tietämättä siitä liikaa, jottei tulisi spoilanneeksi tapahtumia itselleen.

Kirjan päähenkilö, blueeyedboy, on elänyt verrattain oudossa perheessä. Äiti puki kolme poikaansa eri väreihin - mustaan, ruskeaan ja siniseen. Mustapaitainen poika, Nigel, on kuollut, ja kuoleman myötä elävienkin polut alkavat kulkea uusiin suuntiin. Harris kuvaa ahdistavaa perhedynamiikkaa taitavasti, ja myös pienen pikkukaupungin yhteisön kuvaus on herkullista - tai olisi, jollei se ahdistaisi niin paljon.

Poikkeuksellisen Sinisilmästä tekee kerrontatapa. Kaikki tekstit ovat blueeyedboyn ja erään toisen hahmon blogitekstejä, ja kuten hyvin tiedetään, blogi on erittäin subjektiivinen tapa välittää tietoa. Vaikka varsinaista ulkopuolista tai puolueetonta kerrontaa ei olekaan, lukija alkaa erottaa, mikä on satuilua ja mikä totta - raja tosin on hämärä, kuten tämäntyyppisissä kirjoissa aina.

Suosittelen Sinisilmää vahvahermoiselle lukijalle, joka on valmis pohtimaan kuumeisesti ratkaisuja tarinan mysteereihin. Jos taas esimerkiksi Suklaapuodin luettuaan haluaa nauttia samantyyppistä kirjallisuutta, tämä ei ole hyvä valinta. Yöunet tosin ovat mennyttä joka tapauksessa - joko jännityksen vuoksi tai siksi, että haluaisi vain olla valveilla ja lukea koko yön.