maanantai 17. heinäkuuta 2017

Ruta Sepetys - Salt to the Sea

Guilt is a hunter.
Fate is a hunter.
Shame is a hunter.
Fear is a hunter.

Ruta Sepetys, joka on aiemmin kirjoittanut Suomessa suosiota saaneen Harmaata valoa -kirjan, käsittelee jälleen historiallisia teemoja viime vuonna ilmeestyneessä kirjassaan Salt to the Sea. Todellisiin historian käänteisiin nojaava fiktiivinen kertomus osoittaa jälleen kerran, kuinka taitava Sepetys on paitsi faktojen, myös kaunokirjallisten keinojen kanssa.



Neljä kertojaa - Joana, Florian, Emilia ja Alfred ovat eri maista ja kokevat toisen maailmansodan eri tavoin, mutta yhtä kaikki kärsivät siitä suunnattomasti. Heidän vanha elämänsä ja siihen sisältyneet unelmat on pyyhkäisty pois. Lääketiedettä opiskellut Joana päätyi paikkailemaan sodan runtelemia ihmisiä parhaansa mukaan, Emilia joutui pakenemaan kotoaan mahdollisesti vielä vaarallisempaan paikkaan, Florian kantaa mukanaan valtavaa salaisuutta, ja Alfred - voi, Alfred. Hän on täysiverinen natsi.

Kuten myös Sepetyksen edellisessä kirjassa,  hahmot eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja. Heillä on tavoitteensa, ja osa ei kaihda kovia keinoja niiden saavuttamiseksi. Kirjailijalla on hämmästyttävä kyky tuoda esiin ihmisluonnon pimeät puolet ilman, että valo hukkuu hahmoista kokonaan. Suurin osa ihmisluonnosta on hämärää harmaata, jotain mustan ja valkoisen väliltä, mikä on sekä Salt to the Seassa että Harmaassa valossa hyvin esitetty.

Minun on todellakin ylistettävä Sepetystä historiallisesta taustatyöstä ja pieteetistä, jolla hän on pyrkinyt autenttisuuteen miljöön ja hahmojen suhteen. Laiva, jolla hahmot vihdoin kohtaavat, on nimeltään Wilhelm Gustloff. Kuulostaako tutulta? Ai, ei. No, sen upotessa kuoli kuusinkertainen määrä ihmisiä Titaniciin verrattuna, eli noin 9000 henkeä.

Mielenkiintoista on, että yksi kertojista, Joana Vilkas, on Harmaata valoa -kirjan Lina Vilkasin serkku. Kirjan lukeneet tietävät, kuinka Linan kävi - mutta miksi, sen kertoo Joana.

Salt to the Sea on mieletön kirja. Ei täydellinen, sillä kerronta oli hetkittäin irrallista näkökulman poukkoillessa hahmosta toiseen ja juonen jäädessä siten ohuehkoksi. Kuitenkin tunne ja sanoma välittyvät täydellisesti, mikä tekee kirjasta nautinnollisen lukukokemuksen.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Alan Bradley - Nokisen tomumajan arvoitus (As Chimney Sweepers Come to Dust)

Lokakuussa ilmestyvä Nokisen tomumajan arvoitus, alkukielellä As Chimney Sweepers Come to Dust jatkaa Flavia de Lucen tarinaa. Luin kirjan englanniksi, koska minut täysin hurmanneen kuudennen osan (lue arvostelu!) jälkeen en malttanut odottaa suomennosta. Lukemani teos on todellinen muutos aiempaan tarinalinjaan, mutta hyvällä tavalla.



Kuten Kuolleet linnut eivät laula -kirjan lopussa kävi ilmi, Flavia lähetetään kanadalaiseen neiti Bodycoten sisäoppilaitokseen. Hän kokee tulleensa karkotetuksi, mutta kun koulusta löytyy hiiltynyt, muumiomainen ruumis, hän on aivan innoissaan. Murhamysteerejä, mahtavaa! Käy kuitenkin ilmi, että koulusta on hävinnyt oppilaita, ja jotkut opettajat, rehtorista nyt puhumattakaan, käyttäytyvät äärimmäisen epäilyttävästi.

En tiedä, olenko ennen maininnut nauttivani suunnattomasti hienostuneisiin tyttökouluihin sijoittuvista mysteereistä, mutta tietäkää tämä, lukijani: Harvassa ovat kirjat, joissa makumieltymyksiini vastattaisiin yhtä hyvin kuin Flavia de Lucen seitsemännessä seikkailussa.

Kuolema on teoksessa aivan eri tavalla esitetty kuin aiemmissa Bradleyltä lukemissani kirjoissa. Ehkä Flavian vanhentuessa ja kypsyessä asioiden mustavalkoisuus alkaa haihtua, eikä kuolemakaan ole enää niin ehdoton asia kuin nuorempana. Suhtautuminen kuolemaan on myös paljon välinpitämättömämpää, mutta ei kuitenkaan julmalla tavalla. Se on osa ihmisen elämää, sen viimeinen vaihe, ja Flavian on se ymmärrettävä huolimatta nuoruudestaan.

Shakespearelta lainattu kirjan alkuperäinen nimi As Chimney Sweepers Come to Dust on kaikessa katkeransuloisuudessaan mainio otsake romaanille, mutta vähintään yhtä kekseliäs on suomenkielinen nimi, joka leikittelee paitsi alkuperäiskielisen nimen "tomuun olet palaava" -tematiikalla, myös sanonnalla tomumajasta, ihmisruumiista.

Gutenberg-projektista löytyy muuten suomenkielinen versio Cymbelinesta, näytelmästä, josta kirjan nimi on napattu. Sieltä löytyy myös suomenkielinen runo kokonaisuudessaan (näytös 4, kohtaus 2). Kaksi ensimmäistä säkeistöä ovat alla.

Jäivät paahteet auringon,
Talven myrskyt raivokkaat;
Päivätyösi tehty on,
Kotiin käyt ja palkkas saat.
Pojat, immet ihanat
Ne maan tomuksi vaihtuvat.

Pääsit suurten vainosta,
Uhkat vältit valtijain;
Sure et ruokaa, vaatetta;
Tammi nyt on ruoko vain.
Oppineet ja ruhtinaat
Ne maan tomuksi vaihtuvat.


Elämän lopullisuus ei ole ainoa raskas taakka, jota Flavia saa kantaa. Vastuu, johon sukutausta velvoittaa, salaisuudet ja ääneenlausumattomat kysymykset ovat tehdä hänet hulluksi uteliaisuudesta. Lukijana on mahtavaa nähdä hahmon kehityskaari. Flavia on kirjasarjan alussa utelias kemisti, joka pistää nokkansa joka soppaan ja pitää itseään täydellisen erehtymättömänä. On kuitenkin paljon, mitä Flavia ei tiedä. Olin lähes pakahtua ylpeydestä, kun Bishop's Laceyn näsäviisain lapsi riuhtaisi kuvitteelliset silmälappunsa irti ja uskalsi kohdata erehtyväisyytensä.

Toisaalta sankarittaremme on vasta 12-vuotias, eli tällaisia kasvamisen hetkiä on luultavasti tulossa vielä lisää. Alan Bradley on onnistunut mestarillisesti siinä, missä moni jännityskirjailija uppoaa suonsilmään: luomaan hahmon, joka kehittyy jokaisen ratkaisemansa rikoksen myötä. Toivon, että Flavia ehtii kasvaa aikuiseksi asti ja lukijat pääsevät näkemään, millainen neiti Marple hänestä vielä kehkeytyy. 1960-luku (jolloin neiti de Luce olisi parikymppinen) olisi myös täydellistä aikaa vakoojatehtäville, joihin Flavia saattaa vielä joutua - ainakin Nokisen tomumajan arvoituksesta päätellen.

Kirjasarjasta suunnitellaan TV-elokuvia. Oikeudet ostanut ohjaaja Sam Mendes on aiemmin ohjannut muun muassa James Bond -leffoja ja Penny Dreadfulin. Ei ehkä aivan Bradleyn tyyliä, mutta toisaalta mahdollinen teos voi yllättää positiivisesti.

Suosittelen muuten lukemaan Flavia de Luce -kirjoja alkukielellä. En voinut olla miettimättä koko ajan lukiessani, miten mikäkin kohta suomennettaisiin - niin rikasta ja leikkisää kieltä Bradley käyttää! Esimerkiksi seuraava kohta sai aivoni lähestulkoon räjähtämään miettiessäni, miten sen suomentaisin.

"How could I possibly learn to survive in such a pagan place, where trams were streetcars, vans and lorries were trucks, pavements were sidewalks, jumpers were sweaters, petrol was gasoline, aluminium was aluminum, sweets were candy, a full-stop was period, and cheerio was good-bye?"

Seuraava osa, Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd, kertoo murhatusta puusepästä. Yhdeksäs osa ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Aion ehdottomasti lukea kirjat niin pian kuin ne vain käsiini saan, ja suosittelen samaa myös teille, lukijani.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Alan Bradley - Kuolleet linnut eivät laula

Flavia de Luce on palannut räiskyvämpänä kuin koskaan! Joko sarjan taso on parantunut parista edellisestä osasta n. 400%, tai sitten olin vain tavallista suopeampi - en tiedä, mutta nautin. Suorastaan piehtaroin. Ja kyllä, hehkutusta on luvassa.



Harriet de Luce, Flavian äiti, saapuu Bishop's Laceyn kylään sinkkiarkussa. Kauan kadoksissa ollut Harriet on vihdoin saatu kotikonnuilleen, mutta koska Flavian ympärillä tuntuu sattuvan ja tapahtuvan, toiminta alkaa jo ennen hautajaisia. Ruumiitakin tulee: Mies, joka puhuu Flavialle juna-asemalla, jää "vahingossa" junan alle horistuaan ensin kanalinnuista ja fasaaneista.

Flavia vetäytyy laboratorioonsa, kuten aina arvoitusta ratkaistessaan. Mysteerit kuitenkin kietoutuvat kiusallisen lähelle de Lucen perhettä, ja herää epäilys, kuoliko Harriet onnettomuudessa vai kenties "onnettomuudessa" Tiibetin vuoristossa.

Bradley onnistuu venyttämään emotionaalista skaalaa yllättävän laajalle ottaen huomioon, että Kuolleet linnut eivät laula on 1) salapoliisiromaani ja 2) kirja, jonka hahmot edustavat erittäin pidättyväistä yläluokkaa. Flavian yritys herättää äitinsä henkiin on pakahduttava; sureminen on häneltä käytännössä kielletty iästä huolimatta, ja ainoa keino selvitä menetyksestä on turvautua todella epätoivoisiin keinoihin.

Yhteiskunnallisesti suuntautuneelle lukijalle kirjasta löytyy varmasti paljon pohdittavaa: esimerkiksi juurikin äsken mainitsemani luokan käsite, sosiaalisen aseman historia... de Lucet ovat todella yläluokkaisia. Tyttäret harrastavat taiteita (no, Feely ja Daffy - Flavian kiinnostus kohdistuu lähinnä myrkkyihin), keittäjä tekee ruoat ja taloa pitää kunnossa Dogger, joka on käytännössä palkaton palvelija. Silti rahat ovat loppu ja kotikartano odottaa lunastajaansa. Toisaalta yläluokan marina on todella raivostuttavaa luettavaa, jos on tällainen vanha kommunisti niin kuin allekirjoittanut.

Suomennoksesta minulla ei ole pahaa sanottavaa; myös sarjan kirjojen nimet on yleensä ottaen suomennettu sopivan kekseliäästi. Kansitaidekin on mitä kauneinta.

Kuolleet linnut eivät laula aloittaa aivan selvästi uuden episodin Flavia de Lucen tarinassa. Olen jo varannut seitsemännen osan, As Swimney Sweepers Comes to Dustin, kirjastosta. Osa 6.5 on kuitenkin myös olemassa: 27-sivuinen The Curious Case of the Copper Corpse. Onnea on, kun hyvä sarja ei osoita mitään loppumisen merkkejä. Suosittelen kaikille!

torstai 22. kesäkuuta 2017

Erika Vik - Hän sanoi nimekseen Aleia

Minkä mainion fantasiaromaanin olenkaan löytänyt! Erika Vikin Kaksosauringot-trilogian aloittava Hän sanoi nimekseen Aleia on upea teos genrerajoja rikkovalla tyylillään ja kliseitä kaihtavalla kerronnallaan.



Hän sanoi nimekseen Aleia alkaa vähän kuin Sofi Oksasen Puhdistus: Nuori tyttö harhailee pihaan, pökertyy - ja huomaakin löytäneensä tuttavuuden, jonka myötä elämä mullistuu täysin. Aleiaksi itseään kutsuva tyttö ei muista menneisyydestään lähes mitään, ja seleesien rotua edustava kartografi Corildon antaa hänen jäädä luokseen, koska ihmiseksi Aleia on hyvin poikkeuksellinen. Hänen hämärän peitossa olevaan menneisyyteensä tuntuvat kietoutuneen ratkaisun avaimet, ja niinpä kaksikko lähtee kohti Seleesiaa, jossa joku voisi ehkä palauttaa Aleian muistin.

Matka osoittatuuu jälleen kerran kiintoisammaksi kuin päämäärä: uudet tuttavuudet, epäilyttävät takaa-ajajat ja ihmissuhteiden jännitteiden eskaloituminen saavat lukijan haukkomaan henkeä jännityksestä. Toisaalta myös romanttinen osuus (joka ei ole, luojan kiitos) se kaikkein ennalta-arvattavin, sai ainakin allekirjoittaneen sydämen hakkaamaan. Mielenkiintoista on, ettei takakannessa mainita romantiikasta sanaakaan. Luulin todellakin aloittavani erittäin platonista romaania, mutta ilokseni olin ollut väärässä.

Hahmot - mitä tähän pitäisi edes sanoa? Aleia on mahtava, ja toisin kuin valitettavan monissa fantasiakirjoissa, itsenäinen toimija ja aivan mahtava hahmo muutenkin. Corildon, joka taitaa loppujen lopuksi olla tarinan päähenkilö, on mielenkiintoinen yhdistelmä viisautta, herkkyyttä ja katkeruutta. Hän tuntuu paljon realistisemmalta kuin monet hänenkaltaisensa hahmot, jotka ovat viisaita, mutta tunne-elämältään erittäin vajavaisia. Ja Mateo - okei, en lankea päättömään hehkutukseen, mutta aika harvoin saan oikeasti kirkua onnesta jonkun hahmon vuoksi.

Piirtämääni fanartia kirjan hahmoista.


Vaikka tarina on juonellisesti ansiokas ja sen miljöö on huolellisesti suunniteltu, ansioituu se myös suurten teemojen käsittelyssä. Ennakkoluulot, vierauden pelko ja muukalaisviha eivät ole olemassa vain fantasiamaailmassa. Erityisesti kohtaus, jossa Aleian ei uskota olevan Corildonin seurassa omasta tahdostaan, vetää niin räikeät yhtäsuuruusmerkit kirjan maailman ja meidän tämänpäiväisen todellisuutemme välille, että teemoja ja ehkä jopa kantaaottavuutta on vaikea olla huomaamatta.

Aika ajoin jonkinlaista haparointia on nähtävissä kirjoitustyylissä, erityisesti repliikeissä, mutta onneksi nämä kompastelut painottuvat alkuun. Kaikkiaan pidin tyylistä paljon, ja Vik onnistuu kirjoittamaan luontevasti monet sellaiset kohtaukset, jotka monen muun käsissä olisivat kiusallista selluloosaa.

Suosittelen ehdottomasti! Jatko-osa Seleesian näkijä ilmestyy 27. heinäkuuta.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Russell Brand - Vallankumous

Julkkis, joka vastustaa kapitalismia, haluaa tuhota suuryritykset ja uskoo anarkosyndikalismiin, kuulostaa mahdottomalta. Hän on kuitenkin kirjoittanut mahtipontisesti nimetyn Vallankumouksen, joka on 400-sivuinen manifesti hänen arvojensa ja visioidensa puolesta. Ai, kuka? No Russell Brand.



Brand oli aiemmin minulle tuttu lähinnä The Trewsistä ja Tyttökoulu St. Trinianin sivuroolista, enkä tiennyt hänen olevan suurikaan yhteiskunnallinen ajattelija. Hän viittaa kirjassaan kuitenkin jatkuvasti sellaisiin tyyppeihin kuin Chomskyyn, Kleiniin - ja Pikettyyn, siis PIKETTYYN, siihen ranskalaiseen taloustieteilijään, joka kirjoitti Pääoman 2000-luvulla. Kyseessä on selvästi ihminen, joka on filosofiansa tankannut, mutta onneksi hänellä on omiakin ajatuksia. Julkkikset, jotka uskovat tulevansa suuriksikin guruiksi pistämällä jonkun onnettoman kustannustoimittajan kirjoittamaan kirjan heidän nimissään, eivät nouse omassa arvostusasteikossani kovinkaan korkealle.

Vallankumous on täynnä anekdootteja ja hupaisia sekä vakavia kertomuksia kirjailijan omasta elämästä. Myös painavaa faktaa on tarjolla, mutta lähteitä ei ole merkitty mihinkään - ottaen huomioon, että kyseessä ei ole tieteellinen teos, se ei ole rikkeistä vakavin. Teksti on välillä todella raskasta luettavaa, ja suomentaja on ollut alkukielelle todella uskollinen, minkä huomaa lauserakenteista.

Kaikkiaan Vallankumous on inspiroivaa luettavaa. Kun sen laskee käsistään, haluaa mennä polttamaan pari kirkkoa, perustaa kommuunin ystäviensä kanssa ja vetäytyä meditoimaan joka aamu. (Huomio: pelkkä inspiraatio ei todellakaan riitä, sillä en tehnyt mitään näistä.) Monelle Brandin ajatukset saattavat olla turhan radikaaleja, mutta nimenomaan omaa arvomaailmaa kyseenalaistavia teoksia on hyvä lukea.

Minulla tosin on tapana lukea lähinnä kirjoja, jotka tukevat omaa maailmankuvaani. Tämä on paha tapa, tiedän. Ajatusten on hyvä tuulettua ja parhaiten se tapahtuu antautumalla keskusteluun sellaisten ihmisten tai kirjojen kanssa, joiden silmillä on hieman erisävyiset lasit kuin itsellä. Jos arvot todella ovat itselle sopivia, ne kyllä kestävät pienen riepottelun.

Suosittelen ehdottomasti! Jatkolukemisena voisi nauttia esimerkiksi jonkun valtavirran taloustieteilijän tutkimuksen tai Paavo Väyrysen muistelmat.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Anne Leinonen - Kirjanoita

Olen palannut! Kesä alkoi vihdoin, samoin loma, ja nyt minulla on vihdoin (toivottavasti) aikaa kirjoittaa enemmän myös blogiin.



Luin kesäloman alun kunniaksi Anne Leinosen Kirjanoidan. Leinoselta on tullut luettua aiemmin novellikokoelma Pienen rasian jumala sekä romaani Vaskinainen. Hän on valtavan tuottelias kirjalija, ja seikkailu tyylilajien välillä on kiinnostavaa seurattavaa. Kirjanoita on suomalaista, nuorten urbaania fantasiaa, johon on sekoittunut scifiä. Suomikummaa siis! Valitettavasti en ollut aivan vakuuttunut, mutta lukukokemus ei onneksi ollut aivan hirveimmästäkään päästä.

Kirjanoidan päähenkilö on Aura, Helbyssä (kaupunki, joka on kuin Helsinki mutta ei ihan kuitenkaan) asuva koulupudokas. Hän ei tiedä, mitä elämällään tekisi, kunnes saa vastustamattoman työtarjouksen Menetettyjen unelmien talosta. Paikka vaikuttaa pintapuolisesti sosiaalista apua tarjoavalta kahvilalta, mutta kellarissa sijaitseva kirjasto on kuin oma maailmansa kaupungissa, jossa virallisen totuuden mukaan ei ole paperikirjoja lainkaan.

Auralla on myös hämmästyttävä kyky: kaupungilla kävellessään hän näkee välähdyksiä toisenlaisesta paikasta, meidän aikamme Helsingistä. Metrossa aaveet puhuvat hänelle, ja saapa hän oppia kirjoistakin yhtä sun toista. Menetettyjen unelmien talossa työskentelevä salaperäinen Pyry sekoittaa pakkaa vielä entisestään.

Kirjan idea on originelli, mutta toteutus valitettavasti ontuu. Ihanko todella suomalaisen nuortenkirjan täytyy aina sisältää ne samat kliseet kuluneine nimivalintoineen ja valjuine päähenkilöineen, puhumattakaan siitä, kuinka löysin rantein henkilöiden väliset suhteet on rakennettu? Myös aivan ihmeelliset deus ex machinat saivat minut vaikeroimaan tuskasta. Kirjanoita olisi voinut olla niin paljon parempi, jos tarinaa olisi keskitytty hieman syventämään rivakan action-ryöpytyksen sijaan.

Kuitenkin pidin ideasta. Erityisesti se, kuinka kirjoja voi käyttää loitsimisen välineenä, kiinnosti minua (melkein kokeilin). Myös rinnakkaismaailmat kiehtovat minua valtavasti, joten Helsingin ja Helbyn eroavaisuudet saivat aivoni jylläämään - millainen olisi oman kotikaupunkini rinnakkaistodellisuus. Tai: Millainen se on?

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Veronica Roth - Viillot

Outolintu-sensaation luoja Veronica Rothin uusin teos Viillot on puoleksi avaruusooppera, puoleksi fantasiaromaani. Dystooppisista tunnelmista ja osastoista ei ole kuitenkaan kauaksi kuljettu: Roth on käyttänyt monia edellisen trilogiansa aineksia tässä tarinassa.



Viiltojen maailmassa eri kansat asuvat eri planeetoilla - lukuun ottamatta Urekia, jota asuttavat kaksi viholliskansaa. Kuten meidänkin maailmassamme, aluekiistat ovat raivokkaita ja kaunat toisia kansoja kohtaan elävät vuosikymmeniä. Urek-planeetalla asuva Akos, oraakkelin poika, joutuu spartalaisia ihanteita noudattavien shotetlaisten kaappaamaksi.

Shotet-kansan hallitsijan Ryzekin sisar Cyra on tottunut pärjäämään yksin hirvittävän kivun kanssa, joka on osa hänen niin kutsuttua lahjaansa. Hän pystyy aiheuttamaan valtavaa tuskaa, jopa kuoleman, pelkällä kosketuksella, ja Ryzek ottaa hänen lahjastaan kaiken irti. Akosin lahja kuitenkin paljastuu Cyran pelastukseksi: hänellä on kyky estää toisten ihmisten lahjoja toimimasta. Niinpä Cyran kipu katoaa Akosin koskettaessa häntä.

Kirjan idea on kaikkea muuta kuin uniikki. Viholliskansat, ihmeellisiä kykyjä ja niin ilmeinen rakkaustarina, että jopa odotin Rothin jättävän suhteen platoniseksi ihan kiusallaan. On aivan kuin kirjailija olisi päästänyt ensimmäisen raakaversion painoon; ongelmaksi muodostuu se, ettei Viilloissa ole mitään erityislaatuista. Jälleen yksi YA-avaruusseikkailu romanttisine juonenkäänteineen ei jaksa sykähdyttää enää esimerkiksi Across the Universen jälkeen.

Henkilötkin ovat latteita. Cyra on kuin halpa Daenerys Targaryen -kopio ja Akosin pään sisään kurkistaminen on lähes mahdotonta deskriptiivisen hän-kertojan vuoksi. Outolinnun kekseliäisyyden jälkeen ihmettelen, kuinka Roth on voinut sallia itselleen näin ponnettoman tarinan julkaisemisen. Kenties toisen kirjan kriisistä on tullut toisen sarjan kriisi. Myönnän myös, että itse lukijana odotin turhan paljon.

Viillot ei sykähdyttänyt sitten lainkaan. Wikipedian mukaan kirjalle on tulossa yksi jatko-osa. Saa nähdä, onnistuuko Roth nostamaan rimaansa tämän jälkeen.