lauantai 30. tammikuuta 2016

Kevään 2016 kirjat, jotka on ihan pakko lukea

Lumen sulamista odotellessa on hyvä uppoutua kirjaan jos toiseenkin. Surffailin aikani kuluksi Risingillä ja #kirjassa, ja päätin jälleen kerran bongata kiinnostavimmat kirjat, jotka tänä keväänä julkaistaan. Risingshadow'n ansiosta lista on kovin fantasiapainoitteinen. Sehän ei haittaa, sillä pakkasessa ja keväisessä loskassa on realismia ihan riittämiin.



Tammikuuta on vielä jäljellä, ja sen aikana ehtii ilmestyä Chris Riddellin Ada Gootti -sarjan toinen osa, Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit. Kuulostaa suloiselta. Kyseessä on lastenkirja, mutta vanhemmalla väellä riittää hauskanpitoa, kun bongailee tunnettuja kirjailijoita Gootin kartanosta.

Helmikuussa ilmestyvät Sarah Winmanin Merenneidon vuosi ja Jenni Tuomisen Unissakävelijä tarjoavat tunnelmointia. Perinteisen fantasian puolelta odotan eniten J. S. Meresmaan Keskilinnan ritarit -kirjaa, joka vihdoin ja viimein julkaistaan paperisena, sekä Joe Abercrombien Vain puoliksi kuningasta, joka avaa Särkynyt meri -sarjan.

Mainittava on myös ystäväni Hanna Kauppisen Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut. Mainostusta tai ei, mutta on sanottava, että kirja on ihan mahtava.

Huhtikuussa ilmestyvät Veronica Rothin Neljä-novellikokoelma sekä Elina Pitkäkankaan ihmissusista kertova nuortenkirja Kuura.

Toukokuussa ilmestyy se kaikkein odotetuin kirja (ainakin omalla kohdallani) - John Irvingin Ihmeiden tie. Olen varma, että tarinankerronnan mestari ei petä tälläkään kertaa. 

John Greenin Teoria Katherinesta julkaistaan suomeksi - mahtavaa! Rick Yanceyn 5. aalto -trilogian päättävä Viimeinen tähti ilmestyy myös toukokuussa.

Kaiken kaikkiaan povaan tästä mitä mainiointa kirjakevättä. 

maanantai 25. tammikuuta 2016

Kirjoita tai kuole #1 - Amatöörit rakastavat taiteen pilalle

Jos kukaan ei kirjoittaisi, ei tätäkään blogia olisi. Kirjailijat kuitenkin onneksi pakertavat työnsä parissa, runoilijat potevat luomisen tuskaa ja kustannustoimittajat saavat kuulovaurioita deadlinejen paukkuessa. He eivät kuitenkaan ole ainoita, jotka suoltavat tekstiä paperille. Tavallisetkin ihmiset kirjoittavat - ja kylläpä he kirjoittavatkin!

Moni suomalainen harrastaa kirjoittamista joko itse tai kirjoituspiirissä. Harrastus saattaa olla enemmän tai vähemmän tavoitteellinen, mutta tyypillistä sille on, että kirjoittaja itse käy päivätyössä ja luovan kirjoittamisensa ohella tekee vähän kaikenlaista muutakin. Kenties hän käy puutarhanhoitomessuilla ja maalaa vesiväreillä naivistisia maisemia.



Harrastelijaa tarkoittavaan amatööriin johtava amare (lat.) tarkoittaa yksinkertaisesti 'rakastaa'. Moni harrastajakirjoittaja rakastaa taidetta. He jumaloivat Eino Leinoa ja ääni väristen lukevat omia pastissejaan runoilloissa. He kuvittelevat tekevänsä palveluksen kulttuurin markkina-arvon romahduksesta kärsivälle maallemme. Kissan viikset.

Todelliset taiteilijat ovat loppumassa maastamme. Viime vuosikymmenten mahtavat kirjailijat kuolevat ja jättävät jäljelle hattaraa kirjoittelevat chick lit -tyttöset, jotka eivät varmaan ole koskaan kuulleetkaan Hemingwaysta tai Päätalosta. Heidän suurin esikuvansa on Candace Bushnell tai vastaava "kirjailija" järjettömän huonoine kirjoittajantaitoineen ja paperisen kliseisine hahmoineen.

Kaikki harrastajakirjoittajat eivät ole huonoja. On kykyjä, jotka ovat vasta putkahtamassa esiin, tai kirjoittajia, jotka yksinkertaisesti elävät väärässä paikassa väärään aikaan. Jos kustantamo ei kuitenkaan julkaise yhtäkään niistä kymmenestä todella mahtavasta teoksesta, jotka harrastajakirjoittaja on sinne lähettänyt, kertoo se jotain tekstin laadusta.

Monet kirjoittajat yliarvioivat kykynsä. Satuin kerran lukemaan eräältä Internet-palstalta, kuinka eräs herra oli keksinyt mielestään mullistavan idean, jota kukaan muu ei ole koskaan ennen tajunnut hyödyntää (plot twist: sellaisia ei ole). Hän kuitenkin pelkäsi lähettää sitä kustantamoon ideavarkauden pelossa. Harhaisiin ihmisiin ja varsinkin harhaisiin kirjoittajiin sitä suhtautuu jotenkin säälien - vähän kuin lapseen, joka kuvittelee olevansa uusi Michelangelo piirrettyään koiran, jota ei kymmenennelläkään silmäyksellä erottaisi virtahevosta.

Pahimpia ovat kuitenkin ne, jotka päättävät vain jatkaa kammottavan taiteensa esiintuontia omakustantamalla tarkistamattomat, kirjoitusvirheitä ja kömpelöitä lauserakenteita vilisevät tekstinsä. Tämä pätee myös "pienkustantajiin", jotka julkaisevat pääasiassa omia kirjojaan. Omakustanteiden lukeminen on silkkaa tuskaa. Älkää kokeilko kotona - se voi johtaa viikkokausien Dostojevski-maratoniin (seurauksena mitä varmimmin slaagi), jota seuraa Iijokeen hukkuminen.

Minä en vihaa omakustantajia. En vihaa harrastajakirjoittajia. Vihaan vain tätä kirjallisuuden rappiota nyky-Suomessa. Jos ihmiset lukisivat enemmän, jos kirjallisuudesta vain tulisi sellainen asia, josta puhutaan kahvipöydissä viikonlopun jälkeen, olisivat asiat paljon paremmin. Tulevaisuus vailla kirjoja hirvittää. Siellä, missä unohdetaan kirjat, unohdetaan pian myös ihmiset.

Tämä kirjoitus aloitti siis sarjan, jossa käsittelen kirjallisuuteen liittyviä ilmiöitä ja annan skalpellinterävän kieleni sivaltaa kaikkea, mihin se osuu. Aiheita saa ehdottaa (itse asiassa suotavaa, koska minulla on tässä pöydällä vain noin viisi luonnosta) ja keskustelua jatkaa.

Lienee paikallaan kertoa, että viikon päästä aloitan luovan kirjoittamisen kurssin. Jos siellä on liian harrastelijamainen ilmapiiri, kirjoitan romaaniani sen sijaan että tekisin yhtään mitään, mitä ohjaaja käskee. Kyllä, olen amatööri - mutta toivottavasti en lopun ikääni.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Pablo Neruda - Andien mainingit

Jokaisella on nuoruudessaan vaihe, kun Pablo Nerudan sanat virvoittavat sielua ja saavat näkemään maailman uusin silmin. Tietysti puhun nyt niistä, jotka ylipäänsä lukevat kirjoja. Itse asiassa Neruda on juuri sellainen runoilija, jota suosittelisin nuorelle, joka etsii itseään ja potee eksistentiaalista kriisiä. Näissä runoissa nimittäin puetaan olemassaolomme sanoiksi ja sen tarkoitus säkeiksi. Walt Whitmanin rinnalla Neruda on tämän hetken runoilijasuosikkejani, ja varsinkin Andien maininkien alkupuoli sai minut itkemään ja piehtaroimaan syvällisissä pohdinnoissa.

Erityisesti seuraava kohta kosketti minua suuresti.

Päivät päästään leikit kaikkeuden valolla
Saavut hentona, verhoudut kukkiin ja veteen.
Olet enemmän kuin tämä pieni valkea pää
jota pidän kuin rypäleterttua käsissäni joka päivä.

Siitä pitäen kun rakastan sinua et muistuta ketään.
Anna kun lasken sinut keltaisten kukkaköynnösten lomaan.
Kuka piirtää nimesi savukirjaimin
etelän tähtien keskelle?
Oi salli minun muistuttaa millainen olit silloin
kun ei sinua vielä ollut.

Neruda itse on kuin ikuisuus. Runon kuuntelija on hänen rakastettunsa (varmaankin paljon nuorempi tai sitten suhtautuu runon puhujaan muuten vain ihailevasti). Kuitenkin puhujan ja kuuntelijan välillä vallitsee täydellinen yhteys, aivan kuin sanaton ymmärrys.

Rakkauden universaalista luonteesta erityisesti muistuttaa säe: "Siitä pitäen kun rakastan sinua et muistuta ketään." Toisaalta kyseisen säkeen voisi ajatella myös kertovan rakastetun ainutlaatuisuudesta - enää hän ei heijasta ketään muuta, vaan on täysin itsensä.


Nerudan varmasti legendaarisin ja tunnetuin runo Tänä yönä voin kirjoittaa... kertoo taaksejääneestä rakkaudesta kauneimmin sanankääntein koskaan. "Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni. / Minä rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua", hän kirjoittaa. Sydämeni pakahtuu joka kerta nuo säkeet lukiessani. "Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä" taas jollain tapaa muistuttaa, että meidän pitäisi pitää mielessämme ne, joita joskus olemme rakastaneet, sillä tunteet olivat täysin tosia ja ovat yhä.

Alberto Rojas Jiménezille omistettu runo on myös yksi Andien maininkien koskettavimmista runoista. Sen kaksi viimeistä säkeistöä kuuluvat näin:

Kuulen sinun siipesi ja hitaan lentosi,
kuolleitten vesi piiskaa minua
kuin sokeat, märät kyyhkyt:
sinä saavut lentäen

Sinä saavut lentäen yksin, eristettynä,
yksin kuolleiden keskellä, ikuisesti yksin,
saavut lentäen vailla varjoa ja nimeä,
sokeria, suuta, ruusukimppuja
sinä saavut lentäen

lauantai 16. tammikuuta 2016

Vígdis Grímsdóttir - Valosta valoon

Nuori, äiditön Rósa sysätään ystäväpariskunnan huomaan, kun tytön isä lähtee Amerikkaan etsimään nuoruutensa saavuttamatonta rakkautta, Rósa Cordovaa. Ystävänsä Lúnan kanssa hän elää nuoruuttaan ja haaveilee - milloin rakkaudesta, milloin jostain muusta.

Yhdessä he kokevat elämän riemun, mutta on asioita, joista Rósa ei voi puhua edes Lúnan kanssa: rakkaus, joka on erilaista kuin koskaan aiemmin. Róbert, jonka tarkoitus on huolehtia Rósasta tämän isän ollessa poissa, muuttuukin kielletyn mutta kauniin rakkauden kohteeksi. 


Henkilöiden nimivalikoima on vähäinen, mutta ilmeisen hyödyllinen ja tarkoituksellinen. Ihmissuhteet ovat pohjimmiltaan aina samanlaisia, ja niin myös ne, joihin suhteitamme solmimme. Rósan isä Lenni rakastaa kahta samannimistä tyttöä tai naista. Rakkaus omaan, alati muuttuvaan ja etääntyvään lapseen on kutakuinkin samanlaista kuin kaiho tuntematonta naista kohtaan: epävarmaa ja hämmentävää.

Valosta valoon on hämmästyttävä tarina. Joillain kirjailijoilla on kyky mahduttaa yhteen ainoaan kirjaan sekä valtavaa surua että suunnatonta iloa. Grímsdóttir tekee sen luontevasti, vailla turhaa draamantavoittelua - ja mikä tärkeintä, antaa myös lukijan tuntea. Hän ei pilaa tekstiään turhilla selittelyillä, vaan antaa lukijan huomata pienet vihjeet itse.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Kerstin Gier - Vala (+kirjavuosi 2015)

Ihana, ihana Unien kirja -trilogia jatkuu, jos mahdollista, vieläkin hykerryttävämmällä kakkososalla. Kunpa vain saisin kolmannen käsiini pian! Valassa on romantiikkaa, tiukkoja tilanteita sekä tietysti ihanan mysteerinen Secrecy. Minulla on epäilykseni tämän juoruilijan henkilöllisyydestä, mutten tietenkään paljasta sitä - todennäköisesti Gier on keksinyt jotain sellaista, johon kukaan lukijoista ei ole osannut varautua.



Unissa seikkailemisesta tulee entistäkin vaarallisempaa, kun Livin kintereillä juoksee niin poikia kuin kummallisia lehtoreita - eikä tässä vielä kaikki: Annabel näyttää viimein heräilevän horroksestaan. Ja kyllä, Gier tekee jälleen törkeän jekun kirjan lopussa. Ei siitä sen enempää, mutta lupaan teille yllätyksen. Valtavan sellaisen.

Myös valvemaailmassa tapahtuu kummia. Liv ja Mia ryhtyvät sabotööreiksi puolivahingossa mutta tositarkoituksella, ja pian heillä on koulun ja suvun vihat niskoillaan.

Kerstin Gier taitaa olla uusi lempi(nuorten)kirjailijani. Voi ei, piinaan itseäni ajatuksella päätösosasta jo nyt!

Arvostelukappale.

Sitten vuoteen 2015. Luin paljon - 250 kirjaa ja 65 048 sivua, mutta laadullisesti vuosi oli vähän niin ja näin. Lukemani kirjat (joista puolet oli Margit Sandemon kirjoittamia) eivät liiemmälti säväyttäneet tai ihastuttaneet. Kaksi vaihtoehtoa: joko minulla on surkea kirjamaku tai sitten olen tulossa vanhaksi.

Löysin kuitenkin hienoja kirjailijoita, kuten John Irvingin ja Whitmanin. Toivottavasti ensi vuonna käy samoin ja kirjamakuni laajenee entisestään. Tavoitteena olisi lukea enemmän kotimaisia kirjoja, niitä kun kuitenkin julkaistaan aika paljon ja monet ovat todella hyviä.

Eniten kirjoja luin heinäkuussa, vähiten helmikuussa. Eniten sivuja taas kertyi kesäkuussa ja vähiten helmikuussa. Vuoden alkupuoliskolla luin vähemmän kirjoja kuin jälkipuoliskolla, mutta sivuja tammikuusta helmikuuhun luin enemmän.

On kovin vaikea nimetä vuoden parhaita kirjoja tuosta vain, mutta tässä on erittäin spontaanein valinnoin varustettu "vuoden 2015 parhaat kirjat" -lista.

1. John Irving - Kaikki isäni hotellit
2. Anne Rice - Vampyyri Lestat
3. Walt Whitman - Valitut runot
4. John Green - Arvoitus nimeltä Margo
5. Sapfo - Iltatähti, häälaulu
6. Dodie Smith - Linnanneidon lokikirja
7. Cassandra Clare - Taivaallisen tulen kaupunki
8. Pajtim Statovci - Kissani Jugoslavia
9. Vígdis Grímsdóttir - Valosta valoon
10. Kerstin Gier - Lupaus

Hyvää uutta vuotta 2016! Eläkää hyvin ja lukekaa!