keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Kirjoita tai kuole #6 - Runoilija Maria Kinnunen, nouse haudasta

Ketä miellytän yhtään millään kirjoittamisellani? Poden eksistentiaalista kriisiä oikeastaan kaiken suhteen. Haluaisin palata siihen  viattomuuteen, jonka turvin onnistuin kirjoittamaan ei-niin-laadukasta, mutta tunteikasta tekstiä. Mitä taitavammaksi tulen kirjoittamisen tekniikassa ja periaatteissa, sitä nopeammin kadotan ne mielikuvat, jotka ennen velloivat päässäni päiväkausia.



Nuo päivät ovat kuin unia: kuin lapsuus, jonka ymmärtää olevan lopullisesti ohitse, kun tuntee itsensä uskomattoman saastaiseksi ajatustensa ja tekojensa takia. Miksi kirjoitan tällaista? Miksi käytän kirjoittamista eläimellisten, välitöntä helpotusta vaativien mielihalujen täyttämiseen?

Kun puhun itsestäni runoilijana, puhun todella siitä ihmisestä, joka olin. Siitä ihmisestä, jota maailma ei pilannut. Siitä ihmisestä, joka ei osannut kirjoittaa, mutta joka tunsi - ja tuo ihminen on sisälläni kuin kuihtunut kasvi, elämän ilmentymä, joka on muuttunut pelkäksi jätteeksi.

En tiedä, tunteeko kukaan muu näin, mutta kirjoittaminen on tuhoisaa. Se saa pohtimaan omia heikkouksiaan ja miettimään, onko kaikki lopulta vain harhaa: se, miksi elän, on niin kaukana sanoista kuin vain voi olla. En tahdo olla unohdettu, mutta toisaalta tiedän, että miljoonien vuosien jatkumossa se on väistämätöntä. Silti jokin inhimillinen, alkukantainen halu ajaa minut yrittämään muistetuksi tulemista. Miksi juuri minä ansaitsisin tulla muistetuksi? Miksi juuri minä ja kirjoitukseni?

Minulla ei myöskään ole mitään ihmeellistä sanottavaa, ei mitään mullistavaa, ei ajatuksia, ei älyä, ei sivistystä, ei teorioita eikä mitään kollektiiviseen alitajuntaan vetoavaa. Onko minussa itsessäni sitten jotain, mikä saisi ihmiset lukemaan tekstejäni? Miksi edes kuvittelen, että minussa on jotain niin erityistä? Luulen olevani omnipotentti, kykeneväni kaikkeen. Tiedän, etten kykene. Seuraanko harhaani vai seuraanko järkeäni? On tietty totta, että joskus harhasta voi kehittyä todellisuutta, mutta sitä tapahtuu vain harvoin. Naurunalaiseksi tulemisen pelko estää minua tekemästä onnekkaita erehdyksiä.

Tämä teksti haluaa kertoa itse itsensä. Minun piti kirjoittaa siitä, kuinka kieltäydyn olemasta  se, joka onnistuu saamaan itsensä huipulle mutta tippuu sieltä alas, mutta nyt ymmärrän, että kyse ei ole siitä, mitä tulee tai tulisi tapahtumaan tietyissä olosuhteissa. Kyse on siitä, että asioita tapahtuu koko ajan - ajatuksissani. Ideat leijuvat valtavassa tyhjyydessä kaiken turhan aivosähkön seassa, ja niitä on hankala tavoittaa.

Runoilija Maria Kinnunen ei voi nousta haudasta, sillä hän ei ole sinne vielä joutunut: kyse on siis siitä, tahdonko ottaa riskin tulla haudatuksi romaanikirjailijana vai pysytellä näkymättömissä, siellä missä kukaan ei lue tekstejäni?

Melkein jättäisin tämän tekstin julkaisematta, mutta hyvät lukijani, te ansaitsette rehellisyyttä. Minä en ole kyyninen. Olen romantikko, joka on niin romanttinen, että on onnistunut kääntämään jatkuvan kontemplaationsa kaiken epäilyksi ja Weltschmerziksi - piinallista. Toivon, ettei tämä tuskailu lannista ketään, vaan paremminkin valaa toivoa: Jos muut kirjoittajat ovat tällaisia jahkailijoita, ehkä jollain toisella on mahdollisuus kirjoittaa myyvä lukuromaani ja saada se julkaistua.

P.S. Toivon, ettei tämä narsistinen itsereflektio karkota lukijoitani. Kun olen ruotinut muuta kirjamaailmaa niin ahkerasti, oli lienee jo aika paneutua itseeni. Ja nyt olen sen tehnyt.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Kirjoita tai kuole #5 - Romaanikirjailija Maria Kinnunen, tapa itsesi

Näin viime yönä unta. Olin kirjoittanut kirjan. Sen kirjoittaminen oli helppoa, ja lähetin sen kustantamoon. Se haluttiin julkaista, ja minut kutsuttiin erään kustantamon toimistoon allekirjoittamaan sopimusta. Kaikki oli niin hienoa, uutta ja jännittävää. Sopimuksessa oli kohtia, jotka olivat vähintään epäilyttäviä, mutta ohitin ne, vaikka neuvonantajani yrittivätkin minua estää. Sopimuksessa oli useita sivuja. En edes lukenut niitä kaikkia, vaan kirjoitin nimeni tuosta vain sille varatulle viivalle. Kun kynä irtosi paperista, minä olin romaanikirjailija. En herännyt edes herätyskellon soittoon, vaan minut piti ravistella unestani hereille.



Ei ole epäilystäkään, ettei tuo uni olisi puhdas fantasia. Juuri tuosta minä ja varmasti jokainen muukin kirjoittaja haaveilee: että kustantaja repisi omaan talliinsa ja suorastaan vaatisi käsikirjoitusta omaan kustannusohjelmaansa. Fantasia on fantasiaa, eikä todennäköisesti tule koskaan toteutumaan. En edes muista, mikä koko mahtavan bestseller-to-be-romaanini idea edes oli.

Kuka haluaa todella kirjailijaksi? Eikö ole inhottavaa repiä sielunsa ytimiä myöten pelkän tarinan vuoksi? Kuka sitä paitsi enää edes kirjoittaa tarinoita? Voihan jokainen toki kirjoittaa lapsuudestaan pohjoisen pikkukaupungista ja avautua isäsuhteestaan - romaanissa. Jos kirjailijalla on nimeä, kaikkia kiinnostaa. Mikäli ei, ketään ei kiinnosta. Ja luulenpa, että se, mitä ihmiset haluavat kaikkein eniten lukea, on kaunokirjalliseen muotoon puettu sosiaaliporno.

Voihan kirjailija myös keksiä mielenkiintoisia, eksistentiaalisia ajatuksia ja pilata ne juonettomalla, tylsällä tarinalla tai kirjoittaa lapsuutensa kultista suututtaen puolet pohjoisen Suomen väestöstä. Voihan aina kirjoittaa historiallisia tarinoita ja unohtaa muutaman hahmon kuoleman ja hämmentää lukijaa, kirjoittaa surumielisiä romaaneja, jotka tekisivät äidinkielenopettajan ylpeäksi tai kirjoittaa kaikesta ja kirjoittaa vieläpä kirjoista, erityisesti puolisonsa kirjoittamista, lehteen jota kaikki lukevat mutta kukaan ei myönnä lukevansa. Voihan aina voittaa Finlandian.

Kukaan ei enää revi sieluaan ytimiä myöten. Eikä kukaan varmaan tahtoisikaan. Ne, joilla on runoilijan sielu, kirjoittavat runoja. Tapahtuu vain kauheita, jos he kirjoittavat romaaneja. Toisaalta useimmilla romaanikirjailijoilla on toimittajan tai kirjanpitäjän sielu. En tiedä, mitä laatua oma sieluni on. Totta puhuen en edes halua tietää. Sieluni on jossain aivan muualla kuin sen pitäisi: se laatii tarinoita ja fantasioita ajasta, jolloin kaikki mieleni luomat tarinat olisivat suuresti arvostettua korkeakirjallisuutta.

Kuitenkin katsoessani kirjaston uutuushyllyä tunnen piston. Haluanko olla vain yksi nide noiden pian unohdettujen teosten joukossa? Kukaan noista kirjailijoista ei tiedä, että he kirjoittavat yhtä sukupolvea ja yhtä sesonkia varten. Realismi pakenee luovuutta. Mikäli he tietäisivät, eivät he kirjoittaisi. Ihminen tekee elämässään asioita vain oman kuolevaisuutensa tähden: jotta heitä ei unohdettaisi, he kirjoittavat. Ja mitä uutterammin he pyrkivät elämään kirjojensa muodossa, sitä nopeammin ne - ja he - unohtuvat. Kukaan ei puhu ikuisesta, kun on kyse nykyajan ilmiöstä.

Olisiko sitten parempi olla runoilija, unohdettu jo syntyessään? Runoilijan tuska on varmasti tuhatkertainen romaanikirjailijaan verrattuna: hän tietää, että vain harva tulee lukemaan mitään hänen kirjoittamaansa. Kyse on loppujen lopuksi täysin samasta kuin pöytälaatikkoon kirjoittamisessa: lukijakunta on pieni, mutta kenties vähemmän vihamielinen kuin romaanikirjailijan. Kuitenkin runoilijalla on mahdollisuus tulla kuolemattomaksi, todella.

Kysyn itseltäni, mitä tahdon. Voin kirjoittaa, mutta en tahdo kirjoittaa vain jäädäkseni yhdeksi ainoaksi niistä tuhansista kotimaisen proosan nimistä. Voin kirjoittaa pöytälaatikkoon, mutta jos kirjoitan, en kirjoita mitään sellaista, mikä ansaitsisi jäädä lukematta. Silloin  tällöin on kenties parempi pitäytyä pienimuotoisemmassa tai vähäpätöisemmässä vaihtoehdossa, mikäli toinen vaihtoehto on suosio, joka kestää vain hetken.

Miksi siis edes yrittää? Maailmassa on paljon kirjoja, jotka eivät ole keskinkertaisia. Niiden osuus on kuitenkin niin pieni kaikesta kirjallisuudesta, etten näe mitään mieltä siinä, että kirjoittaisin lisää tylsää, harmaata perusproosaa. Sitä ihmiset kuitenkin lukevat. Kuinka onnistuisinkaan ujuttamaan tavallisen tylsältä ja turvalliselta vaikuttavan romaanin lehdille jotain, mikä muuttaisi lukijan elämän lopullisesti?

Otsikko on saanut inspiraation Ville Rannan kirjoittamasta Lapset auringon alla -kritiikistä (Kaltio 5/13). Ranta kirjoittaa:

"Olenko joutunut Valkoisten runojen ja Elisabetin säteilystä tämän sekasotkun keskelle vain siksi, että taas yksi taiteilija on kirjoittanut romaanin saadakseen työstään kiitosta? Armoa! Romaanikirjailija Miki Liukkonen, tapa itsesi! Runoilija Miki Liukkonen, nouse haudasta!"

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Kesänovelli: Malviglo (4/4)

Linkki osaan (1/4).
Linkki osaan (2/4).
Linkki osaan (3/4).

7

"Albin on lähtenyt. Todennäköisesti juomaan", Louie sanoo.

Istun pöydällä pesemättömänä ja kampaamattomana, yritän herätä todellisuuteen kitkerän kahvin avulla, jota Louie minulle ystävällisesti on keittänyt.

"Sinä olet ilmeisesti kirjoittanut intensiivisesti. Opettajastasi en tiedä - yleensä vain valtava kirjoitusrupeama tekee hänestä näin holtittoman. Eipä se silti mitään, hyvä kun saa olla kerrankin rauhassa."

"Niin olen", valehtelen ja katselen kahvin pinnassa kelluvia öljytäpliä. Pakottaudun silti juomaan kahvin. Se on vähintä mitä voin itseni hyväksi tehdä sen jälkeen kun olen viikon ajan vain nukkunut - ja valveilla ollessani itkenyt. En ole syönyt ja juonutkin melko vähän, mutta siitä huolimatta olo on nyt erinomainen.

On aikainen iltapäivä, ja tuntuu kuin olisin palannut lapsuuteeni. Aikaan, jolloin minulla oli hyvä ja turvallinen olo, rakkaita ympärilläni vahtimassa jokaista liikettäni ja pelastamassa, kun jokin oli menossa vikaan. En koskaan kompastunut, mutta silti opin kävelemään. Nyt kompastelu on viedä henkeni.

"Paljonko sait aikaan?" Louie kysyy. Tarkkaan kysymykseen on aina vastenmielistä vastata valheella, mutta sanon kirjoittaneeni parikymmentä sivua.

"Se on aika vähän."

"Tiedän."

"Sinun pitäisi antaa Albinille mahdollisuus opettaa sinua, Anica."

Niin vähällä on, etten lähde heti. Laske kahvikuppiani pöydälle (tai paiskaa täysin voimin), marssi ulos niskojani nakellen, pamauta ovea kiinni niin dramaattisesti kuin ikinä kykenen. Louie ei tiedä, mistä puhuu.

Hengitän ja annan hänelle anteeksi, vaikkei hän ole sitä pyytänytkään. Hetki hetkeltä päänsisäinen monologini käy yhä dramaattisemmaksi ja hullummaksi. Aivan kuin ennakoisin kaikkea mahdollista pahaa antaen anteeksi jokaiselle, ettei katkeruuteni ajaisi minua samaan tilanteeseen enää uudelleen.

"Olethan sinäkin kirjailija, saan sanottua. Mikset sinä opettaisi minua?"

"Minä en ole opettaja. Siinä ero minun ja Albinin välillä. Intohimoa ei voi opettaa. Luovuutta ei voi opettaa. Neroutta, uskaliaisuutta tai syvästi tuntemista ei voi opettaa. Kukaties piileviä ominaisuuksia voi kaivaa esiin, mutta jos jokin piirre on piilevä, se on sitä syystä.

Turha kaivaa päivänvaloon asioita, jotka tekisivät epäkelvoista ihmisistä entistä epäkelvompia. Luovuutta sadistille, uskaliaisuutta murhaajalle, syvästi tuntemista itsemurhasuvun vesalle, intohimoa nymfomaanille - ymmärrätkö? Kun jostakusta löytää uuden puolen, se ei suinkaan kumoa vanhoja."

"Aivan. Vääränlainen intohimo voi siis johtaa kauheuksiin, vai kuinka?"

"Voi todellakin. Ihan tavallisenkin ihmisen intohimo voi saada tuhoa aikaan, mutta jo valmiiksi turmeltuneen henkilön herättäminen uuteen piirteeseensä on tuhoisaa."

Mitä minä oikein herätin Albinissa viikko sitten? Millaisen pedon päästinkään irti? Nyt hän juoksee ympäri kaupunkia juovuksissa ja entistä epävakaampana, ja se on kenties minun vikani.

"Anica, minä lähden huomenna. Minulla on matkoja matkustettavana ja kirjoja kirjoitettavana - ja jaloja villejä tavattavana."

"Tulen mukaasi", sanon ja Louie hymyilee.

"Tietty, kunhan vain kirjoitat kaiken muistiin. Afrikka myy nykyisin, hän sanoo mustat silmät välkkyen ja sytyttää eksoottiselta näyttävän savukkeen. Seikkailuja kohti siis, nuori ja peloton ystäväni!"

Makaan ylimmän kerroksen lattialla ja puoliksi kuulen, puoliksi tunnen ulko-oven paiskautuvan kiinni. Raskaiden askelien töminä kantautuu ruokasaliin, jossa Louie ilmeisesti yhä istuu - ja pian kuulen kauheinta huutoa jota olen koskaan saanut olla todistamassa.

"Sinä olet vietellyt hänet, senkin saasta! Minä näen sen - kaikesta, mitä olette täällä tehneet, huokuu syntinen himo ja jumalaton irstailu."

Se on ilmeisesti Albin, joka huutaa. Voin kuvitella hänet raivon vallassa, kasvot punaisina.
Louien vastaus on niin hiljainen, etten kuule mitään.

"Voi Louie, veljeni! Albin huudahtaa. Anica rakastaa vain minua. Unohda rakkautesi, unohda kaikki tuollainen järjettömyys, sillä minä olen hänen rakastajansa."

"Vai rakastajansa? Louie huutaa. Minä tiedän, mitä sinä olet tehnyt, saastainen sika!"

Tietääkö hän? Miksi hän ei sitten sanonut mitään aikaisemmin? Minua alkaa itkettää.

"Louie, hän on minun. Minun oppilaani. Minä voin teettää hänellä mitä haluan."

"Sinä olet aina harjoittanut moraalittomuutta taiteen nimissä, iljetys! Minä muistan Hannan, Sofian ja Matildan - ja monta muuta. Etkä edes tarvitsisi muusaa - likainen mielesi hoitaisi kyllä enimmän innoitustyön."

"Minä olen kirjailija, mutta sinähän et voi tietää, millaista se on."

"Sinun kirjasi eivät ole kirjallisuutta!"

"Itse et ole ikinä käynyt edes Afrikassa!"

"Valhetta!"

He jatkavat ainakin tunnin. Tahdonvoimani avulla voin olla kuulematta sanoja, mutta  äänensävyn terävyys pistää sieluuni ja lamauttaa minut. Makaan lattialla ja ajattelen vain sitä että minun pitäisi olla ajattelematta, vaikka todellisuudessa minun pitäisi vain lähteä mahdollisimman äkkiä. Kadota täältä, kirotusta paikasta jota pidin kotinani aivan liian kauan.

Kerään tavarani, pakkaan joka ikisen muistikirjani ja kynäni kuin viimeistä kertaa. Olisipa jossain halvassa majatalossa huone vapaana. Minun täytyy päästä viimeistelemään tarinani.

Lähden kuten tuhat kertaa ennenkin; en jätä mitään jälkeeni. Tiedän, että Louie löytää minut.



8

Olkoon maa sinulle kevyt


Olgica makasi majatalon halvalla laverilla. Kuolema parveili kaikkialla, ja isorokkoarpien peittämät kasvot vääntyivät tuskaiseen irvistykseen, kun keho teki kuolemaa. Kuolemaa, ajatella, vaikka Olgica ei mitään muuta halunnut kuin elää.


Mihailo piteli häntä sylissään: sama tauti oli vallannut hänetkin, se jylläsi hänen suonissaan.


“Kuinka kaunis Olgica onkaan”, hän ajatteli, “kuinka kaunis vielä kuolinvuoteellaankin.”

“Mihailo...” Olgica kuiskasi värittömien, halkeilleiden huuliensa raosta. “Lausu minulle runo.”

“Yksikö vain?” Mihailo ihmetteli. Siinä samassa hän ymmärsi, mitä Olgica tarkoitti: nämä olisivat jäähyväiset, vihoviimeiset sellaiset. Hän selvitti kurkkunsa ja hapuili Christina Regina von Liljenfeldtin säkeitä.


“Minä en pelkää kuolemaa / pelkään sitä mikä siihen johtaa / merkityksettömiä päiviä laulua vailla / apeus veressäni, kuin malaria.”


Olgica itki, ja nyt hän tiesi itkevänsä viimeisen kerran, sillä hänen koko ruumiinsa oli luhistumassa. Koko hänen elämänsä kiiti hänen silmiensä ohi, ja jokainen kohtaus oli täynnä värejä ja tunteita, ne ikään kuin lainehtivat muuten aivan tavallisessa kuvassa.


“Mihailo. Koko elämässäni ei ole kukaan osannut sanoa parempia sanoja kuin sinä nyt, eikä koskaan... Koskaan!” hän sai parkaistua. 


“Tiedän, Olgica.” Mihailokin itki, mutta urheasti hän jatkoi lausumista.


“Tulee päivä, jona sydämeni pakahtuu / siitä kun rakkaus loppuu / ja siitä kun elämä loppuu / kun kaikki kirjat on luettu / ja sanat nähty tuhanteen kertaan / minä kieltäydyn juomasta ikuisuuden nektaria.”


Olgican itkussa ei ollut enää mitään ylevää. Hän parkui ja huusi kuin pikkulapsi, ja ikään kuin viimeisen synnintunnustuksen sijasta hoki Mihailolle, kuinka paljon tätä todella rakasti.


“En koskaan Zorania, kuulitko? En koskaan. Niin paljon kuin sinua.”


Kyyneleisin silmin he katselivat toisiaan, nuo kaksi onnetonta, jotka olivat tuominneet kolmannenkin. Nyt toisen heistä olisi kuoltava. 


“Jatkanko?”


“Jos minä saan valita itse viimeiset sanani, ottaisin mieluusti tuon runon loppusäkeet”, Olgica sopersi.


“Siitä vain”, Mihailo kuiskasi hymyillen hellästi ja silitti Olgican hiuksia.


“Kun loputon heijastuu silmistäni / minä itken vihreitä kyyneliä / ja viimeinen laulu ennen merenpohjaa.”


Ne todella olivat Olgican viimeiset sanat ja jäähyväiset. Koko yön Mihailo valvoi  kynttilänvalossa toistellen tuota runoa, välillä kuiskaten, välillä huutaen ja lisäten kirouksia väliin. Koskaan hän ei ollut samanaikaisesti tuntenut niin suurta surua ja niin suurta toivoa. Toista elämää, taivasta tai miksi sitä haluaisikaan kutsua, ei ehkä tulisi, mutta Mihailo ei lakannut toivomasta, koskaan.

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Andy Riley - Pupujen suuri itsemurhakirja

Kun kerrankin kirjoitan sarjakuvista blogiini, on jo kirjan nimi niin synkkä, että arempi lukija saattaa hieman hätkähtää. Kyseessä on kuitenkin humoristinen sarjakuva, tosin huumorintajun täytyy olla aivan omaa luokkaansa pitääkseen tästä kirjasta.


Kirja siis esittelee suisidaalisen jänön kuolintapoja. Siinä kiivetään Uhrijuhlan pajuviritelmän katolle, potkaistaan alienia haaroihin ja liimataan tassut sukellusveneeseen - mielikuvitusta Rileyn pupulta ei puutu.

Välillä mietin, saako tällaiselle edes nauraa. Esimerkiksi Hugleikur Dagsson on Rileyhin verrattuna kuin hattaraa valoisana kesäpäivänä. Ja ne, jotka ovat lukeneet Dagssonia, tietävät kuinka hilpeä meno hänen piirroksissaan on.

Nauroinpa kuitenkin. Kirjan lukemisen - vai pitäisikö sanoa katselun, kun kyseessä kuitenkin oli suhteellisen tekstitön sarjakuva - jälkeen oli puhdistunut olo. Kuolemakaan ei enää pelota, kun sille nauraa päin naamaa. Toivoa vain sopii, ettei kukaan ota tästä mallia. Eikä Abban levyillä kannata tappaa itseään, niitä voi käyttää parempiinkin tarkoituksiin!

Täältä ja täältä löydät näytteitä Rileyn hulvattomista piirroksista.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Tuoretta ja laadukasta kotimaista runoutta

Muistan joskus valittaneeni runouden vähäistä näkyvyyttä kirjablogeissa. Lienee siis korjattava asia: tässä postauksessa esittelen uusia runokirjoja kotimaisilta tekijöiltä.

Ilokseni olen huomannut, että runoutta julkaistaan Suomessa melko paljon. Joukkoon mahtuu monenlaista lyriikkaa, mutta joitain erittäin hyviäkin on noussut esille.



Aunimarjut Karin Ja kuolema laulaa tuutulaulun edustaa perinteistä, mitallista runoutta olematta kuitenkaan tylsää tai konservatiivista: teemat ovat tästä päivästä, aiheet universaaleja. Lopussa on myös eri runoilijoille omistettuja, pastissinomaisia runoja. Esimerkiksi Anna Ahmatovalle omistettu Rakas muukalainen on äärimmäisen kaunista, hienovaraista ja vihjailevaa runoutta.

Korkeat portaat. Kapeat.
Askelmat ujoina
odottavat.

Muistan rakkaan muukalaisen.
Suudelman suulle.
Toivoinko?

En.

Hyvästit vain mun sielulleni.
En edes tuntenut
omakseni.

Hyvästit. Ilman suudelmaa.
Tai se pian
antakaa!

Karin runous astuu ikiaikaiseen kaanoniin. Hän hallitsee teknisen toteutuksen hyvin, mutta kun hänen lyriikkaansa tarkastelee lähempää, nousee pinnalle kysymys siitä, onko runoissa mitään omaa, sielua täydellisen ulkokuoren alla. Suosittelen silti, onhan Kari aivan hillittömän taitava sanankäyttäjä.

Markku Into on nähtävästi myös mieltynyt runokirjan nimeämiseen pidemmän kaavan mukaan: Tämä yö sisälläni on lapsuuden varjo on kepeää mutta silti sydäntäsärkevää jutustelua oman itsensä kanssa, maailman peilaamista.

Osa runoista on proosarunoja, osa taas "tavallisen" näköistä lyriikkaa. Jollain tapaa (pseudo)kultivoituneille runoilijoille ominainen namedroppailu ja asioiden selittäminen vaikeimman kautta jopa kiehtoo tällaista epäkypsää ja boheemirenttujen perässä juoksevaa tyttöstä, mutta voisin kuvitella vanhemman lukijan hieman tuhahtelevan. Ironista kyllä, herra Into on itse syntynyt vuonna 1945.

Runo Sähkön tukkuhinta kuvaa varmasti parhaiten sitä, mitä tarkoitan.

totta kai asian voisi selittää selkeämmin:

silitän vuosia sitten kuolleen kissan päätä,
todellisuuden suurenmoinen gogolkehys,

lumisateiden menneisyydessä
tainnutuksen pöllö

oli tarpeetonta porata otsaasi turhia reikiä

Esa Mäkijärven Mana puolestaan pitäytyy pienessä merkkimäärässä ja suurissa teemoissa - yhdistelmä, joka onnistuu lähes aina hyvin. Kokoelma koostuu 50 runosta, joilla tuntuu kaikilla olevan sama puhuja. Herkkä ja maailman filosofisesti kohtaava puhuja kulkee läpi megalomaanisen elämän ja kuoleman tematiikan sävyttämän todellisuuden läpi. Kokoelma saa miettimään, mikä todella on oma kohtaloni.

Jokainen lause on kuin aforismi, jonka voisi ripustaa seinälle sellaisenaan. Aforismeista ei kuitenkaan ole kyse, sillä kuten sanottua, puhujalla on myös tarina kerrottavanaan. Mäkijärven runot eivät ole typerää sanahelinää tai karharsis-automaatteja. Ne ovat rehellisen kauniita ja tunteellisia vailla yritystä olla mitään muuta. Juuri tästä syystä ne ovat niin onnistuneita.

Kuolleet unohtavat hyvän
menettäessään ikuisen elämän.
Kuuntelen hengitystäsi: yritän kuulla
mitä puhut unissasi, kenen nimeä toistat.

Mikäli ylistäminen epäilyttää tai ärsyttää, ottakaa huomioon, että olen lukenut noin kolmekymmentä säälittävän surkeaa runokokoelmaa tänä vuonna. Olisi ihme, jos niiden joukosta ei paria hyvää löytäisi.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

John Irving - Ihmeiden tie

Ihmeiden tie on ensimmäinen Irvingin kirja, josta blogiini kirjoitan. Olen kyllä lukenut hänen aiempaakin tuotantoaan (Kaikki isäni hotellit, Garpin maailma ja Minä olen monta). Irvingmäisyys on kohdallani vakiintunut tarkoittamaan sekopäistä perhettä, seksuaalisuutensa kanssa painivaa nuorta miestä ja karhuja ja eksistentiaalista Euroopan-matkailua, mutta nyt kirjailija on... no, repäissyt. Ottanut aivan täydellisen uuden suunnan. Hyvä on, täytyy myöntää, että se tietty täysin kajahtanut pohjavire kirjasta kyllä löytyy, mutta Ihmeiden tie ei ole irvingmäinen sillä tavalla kuin kuvittelisi.

Kirjailija Juan Diego, jonka hyvinkin voisi kuvitella olevan Irving itse, päätyy kahden naisen, äidin ja tyttären, luotsaamana hienoon hotelliin Manilaan, mutta kas! lääkkeet jäivät ottamatta. Ja kaikkihan me toki tiedämme, mitä sellaisesta seuraa: hirveyksiä. Hän alkaa muistella lapsuutensa tapahtumia, mutta jopa lukija tietää sen kaiken olevan unta: epäselvää on vain, ovatko unimuistot tosia.



En voi olla vertaamatta Ihmeiden tietä Irvingin aiempiin romaaneihin. Vaikka lukijat ylistävätkin häntä kuorossa, minun on sanottava, että hän on toisteinen kuin mikä: hän kierrättää samoja elementtejä ja jopa hahmoja kirjasta toiseen! Ja ei, en usko sen olevan tyylikeino vaan tapa koettaa kertoa sama tarina monta kertaa. Kaikilla kirjailijoillahan on pohjimmiltaan vain yksi ainoa tarina, jonka he haluavat kertoa uudelleen ja uudelleen; Irving vain ei osaa naamioida tätä pakkomiellettä tarpeeksi hyvin. Tai sitten hän on vain erittäin rehellinen.

Miljöö sentään on vaihtunut - seikkailut tapahtuvat Manilassa ja Meksikossa. Hahmot kuitenkin ovat niin tuttuja, että heidät olisi voitu repäistä vaikka suoraan Kaikista isäni hotelleista. Lupe, Juan Diegon pikkusisko, on kuin Lilly (inhoaa seksiä, ei osaa puhua, on hyvin pieni), kun taas päähenkilö itse on kuin kuka tahansa Irvingin päähenkilöistä.

Tyylikeino tahi ei, on ihan hienoa, että Irving on ottanut hieman etäisyyttä entiseen tyyliinsä. Vaikka rakastankin hänen varhaistuotantoaan, ei sitä samaa jaksaisi vuosikymmeniä lukea. Eri kulttuurista kertominen on toki myös mielenkiintoista: tässä maailmassa on niin paljon muutakin kiinnostavaa kuin Pohjois-Amerikan poikakoulut ja Wien.

Suosittelen Irving-faneille (jotka ovat varmasti jo lukeneet tämän kirjan) ja niille, joita tämä vähääkään kiinnostaa. Irvingillä on kuitenkin ainutlaatuinen tapa kertoa täysin päättömistä asioista inhimillisellä lämmöllä.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Kesänovelli: Malviglo (3/4)

Linkki osaan (1/4).
Linkki osaan (2/4).
Linkki osaan (4/4).

5

Jälleen aamu, hieman toisenlainen vain. Tämä on todellakin kuulas ja kirkas sarastus, joka lankeaa silmieni suojaksi karkottaen yön pimeyden. Kello on vasta viisi. Albin ja Louie lienevät vielä nukkumassa. Minulla on hyvin aikaa kierrellä talossa viimeinkin kunnolla ja tutkia jokaisen huoneen niin tarkasti kuin tahdon.

Vaikka kajo onkin tarpeeksi voimakas herättääkseen, se ei ulotu talon seinien läpi, joten minun on kannettava kynttilää valonani vaeltaessani hämärissä portaikoissa ja kulkiessani pimentoisesta huoneesta toiseen. Jotkut huoneet muistuttavat saleja, niin avaria ja kauniita ne ovat, ja ne joiden ikkunat katsovat itään päin ovat värjäytyneet vaaleanpunertavalla kaihon hehkulla.

Jotkut huoneet taas ovat kuin autiotalosta, ei huonekaluja lainkaan tai sitten joku rikkoutunut astia tai vetämätön kaappikello nurkkaa koristamassa. Niissä leijuu pölyä, tähtien tomua.



Kuljen pitkin muotokuvien reunustamaa käytävää, joka johtaa pienehköön saliin. Sen seinillä riippuu itämaisia kankaita, lienee Louien tuliaisina tänne pimeään pohjolaan saapuneita. Päätyseinällä, ikkunan vieressä, on majesteettinen kirjahylly. Sen kaikki niteet näyttävät olevan valokuvakirjoja. Selaan yhtä, jonka nimi on Kings and Queens, mutta yllättäen sen lukuisat kuvat eivät olekaan kuninkaallisten potretteja - vaan jotain aivan muuta.

Sivut vilisevät miehiä koreissa iltapuvuissa ja naisia koulupojan asussa; viimeisillä sivuilla minun on jopa vaikea sanoa, ovatko mallit edes miehiä vai naisia, niin taidokkaasti he ovat onnistuneet häivyttämään sukupuolensa. Kuinka ihmeellistä, kuinka omituista!

Mallien katseet ovat kiihkeitä, täynnä intohimoa. Aivan kuin he saisivat jännitystä toimistaan. Olisinko vaikuttunut vai järkyttynyt? Albin, mestarini, pitää jostain tällaisesta. Tai sitten hän on saanut kirjan lahjaksi... Ei, hyllyssä on muitakin vastaavia teoksia. Hänellä on varmasti jokin pakkomielle, kyllähän Wildekin aikoinaan teki monenlaisia asioita ja oli silti upea kirjailija.
Laitan kirjat tarkasti omille paikoilleen hyllyyn ja hiivin pois - tiedä, vaikka tämä olisi Albinille jonkinlainen pyhä paikka. On parempi, ettei hän saa minua täältä kiinni.

Kun palaan alakerran ruokasaliin, tapaan aamiaista syövän Louien.

"Huomenta", hän sanoo ystävälliseen sävyyn - paljon ystävällisempään kuin olisin ansainnut. Hän tarjoaa leipää. "Maistuuko?"


"Kiitos." Oi, olin jo unohtaa, miltä ruoka maistuu.

"Olet ilmeisesti potenut luomisen tuskaa viime aikoina, Louie puoliksi toteaa ja puoliksi kysyy. Niin minäkin aikoinani. Anna sen mennä ohi itsestään. Älä kokeile mitään harjoituksia, ne ovat pelkkää humpuukia ja harhautusta ja - hyh, en edes tahtoisi sanoa tätä sanaa, niin etovan maun se tuo suuhuni - psykologiaa! Valkoisen paperin kammo ei mene ohi sillä, että juo litratolkulla teetä tai jotain uutta muotijuomaa ja yrittää olla ajattelematta kirjoittamista, vaan yksinkertaisesti..."

"Minä kirjoitin kyllä eilen. Paljon. Eikä minulla ole valkoisen paperin kammoa - vielä. Mitä ihmettä minä tulevaisuudessa tekisin, jos herkkä sieluni menisi jo nyt niin raiteiltaan, etten edes kirjoittamaan pystyisi?"

"Siinä tapauksessa toivotan teille onnea, neiti Kadic. Kirjoittamiseen ja muutenkin. Luulenpa, ettei Albin kaikessa vilpittömyydessäänkään ole paras opettaja tämän maan päällä, mutta intohimoa hänellä on. Usko pois. Hänen kykynsä nähdä asioiden kauneus hipoo jumaluutta. Kuitenkin jotain hirveää nähdessään tai kohdatessaan hän saattaa järkyttyä - mennä suorastaan raiteiltaan."

"Mitä ihmettä tarkoitatte raiteiltaan menolla? Tuohan kuulostaa kauhistuttavalta!"

"Se on kauhistuttavaa, neiti hyvä, erittäin kauhistuttavaa. Salli minun sanoa tämä hirveä sana: psykiatrit! He olisivat laittaneet Albinin lukkojen taakse, kun menin tyhmyyksissäni kysymään heiltä neuvoa huoliini, joita veljeni osalta kohtasin. Älä koskaan luota psykiatreihin. He palvovat Freudia jumalanaan ja kaikki tieteellinen on heille aivan vierasta."

"Entä psykologit?"

"Samaa kastia kaikki! Huijareita, valehtelijoita, pettureita."

"Huomenta, kuuluu portaiden juurelta. Siellä seisoo Albin silkkisessä aamutakissa, hiukset aivan sekaisin ja uneliaisuutta silmissään. Aivan kuin ensimmäisenä päivänä, kynttilät vain puuttuvat. Niiden sijalla on nyt aamun ensimmäisten valonsäteiden sydämen lävistävä hehku, joka kirkastaa Albinin silmät hypnoottisen säkenöiviksi."

"Minä kirjoitin eilen! Ajattele, Albin, minä sain vihdoinkin kirjoitettua Olgican tarinalle jatkoa.
Kuoleeko hän?"

"Olgicako? Tietysti hän kuolee, isorokkoon kuolee aina."

"Älä tapa häntä. Olgica muistuttaa ihan liikaa sinua, Anica. Ja Mihailon suru on mieletöntä, ei sellaista epätoivoa voi langettaa edes romaanihenkilön osaksi. Kuvittele, mitä hänelle tapahtuisi, jos Olgica lähtisi."

"Tarkoitatko lähtemisellä kuolemaa?"

"Tietysti tarkoitan."

"Mutta eikö silloin olisi aivan yhtä vastuutonta laittaa Olgica junaan, joka vie jonnekin niin kauas, ettei häntä koskaan näe? Albin, sinä käytät lähtemistä vertauskuvana,  ja tiedän sinun käyttävän sitä täydellisen vilpittömässä tarkoituksessa."

"Lähtö ei ole kuolema. Jäljellejäävät tuntevat kyllä tuskaa joka tapauksessa, mutta lähtijälle itselleen on aivan eri asia, kuoleeko todella vai “kuoleeko”, lähtee muukalaisen matkaan maailman toiselle puolen tai piiloutuu suurkaupungin laitamille. Kuolleet ovat tahdottomia, mutta ne, jotka lähtevät, haluavat vain matkia kuolemaa, tehdä siitä varjonsa."

"Kuolema seuraa heitä, se seuraa päivisin ja öisin se istuu rinnan päällä kuristaen kunnes tajunta hämärtyy ja hetken ajan on jossain toisaalla. Albin, usko minua, pyydän: Tiedän mistä puhun!  Yksikään varjoistani ei ole kadottanut minua näköpiiristään. Ne kaikki tietävät, missä olen, mitä teen, ja kuinka vasta kuolemassa pääsen todella pakenemaan."



"Houkuttaako lopullisuuden ajatus sinua?" kysyy Louie puuttuen keskusteluun kesken kaiken.

"Tietysti houkuttaa. Ajattele, suurin osa teoistamme on sellaisia, että voimme korjata ne pientäkään vaivaa näkemättä."

Nostan pöydältä teekupin ja lasken sen takaisin.

"Katsokaa, näin se käy. Näin helppoa on vaikkapa ylittää katu uudelleen, kun vanhat ja epämiellyttävät tuttavat kävelevät vastaan. Näin helppoa on pyytää anteeksi. Mutta näin" - nostan kupin jälleen ilmaan ja sitten paiskaan sen lattialle täydellä voimalla; se pirstaloituu pikkukivien kokoisiksi siruiksi - "vaikeaa on palata sieltä, mitä kaikki rakkaasi luulevat kuoleman valtakunnaksi."

"Se oli kallista kiinalaista riisiposliinia!" Albin parahtaa ja syöksyy sirpaleiden kimppuun.

"Albin hyvä, sanoo Louie", (joka ilmeisesti ymmärtää mistä on kyse), "kuinkakohan kallisarvoinen olisi pirstaloitunut elämä? Kuinka pieniksi paloiksi joku voikaan harkitsemattomalla teollaan särkeä esineitä, ihmisiä, miten vain - kenties jopa lopullisesti?"

"Louie, oletko samaa mieltä kanssani siitä, että asiat, joiden särkyminen kurittaa sielua eniten, ovat kaikkein arvokkaimpia?" Albin kysyy kovin haaveellinen ja pohdiskeleva ilme kasvoillaan.

"Eri asiat kurittavat jokaista, veljeni. Minä en piittaisi, jos joku särkisi kirjoituskoneeni, mutta voin kuvitella sinun tuskasi, kun näppäinhatut olisivat levittäytyneet lattialle ja kaikki pienet osaset olisivat jossain aivan muualla kuin omalla paikallaan."

"Entä minä?" kysyn yhtäkkisen rohkeudenpuuskan vallassa. "Kurittaisiko minun särkymiseni teitä?"
Hetken hiljaisuus murtaa sydämeni. Eivätkö he tiedä, mitä sanoa? Eikö heitä ravistelisi lainkaan se, että minä häviäisin täältä - lopullisesti? Siltäkö minun entisen elämäni rakastajista, vihollisista ja liittolaisista oli tuntunut? Edes minun valheellinen kuoleman teatterini ei ollut varmasti musertanut heitä. Lähtijän osa on aina vaikeampi ja tulee aina olemaan, tiedän sen. Mutta soisin, että he, jotka minua joskus rakastivat, kärsisivät nyt edes hiukan!

"Anica, sinä olet ihmeellinen, suorapuheinen ja silti hämmästyttävän salamyhkäinen - aivan kuin sinussa asuisi tuhat eri persoonallisuutta jotka yllättävillä hetkillä näyttävät kasvonsa. Ja kyllä, kyllä kurittaisi - sinä olet paras kirjoittaja, jota koskaan olen opettanut. Minulla on vähän oppilaita, mutta heidän joukossaan sinä loistat kuin kuningatar kerjäläisten keskellä. Sinä olet jopa minua itseäni parempi."

Liikutus valtaa sisimpäni, ja sen jälkeen lamauttava suru ja ennenaikainen katumus jo tunkeutuvat mieleeni kuin yrittäen estää minua tekemästä juuri niitä typeryyksiä, jotka aion tehdä ennemmin tai myöhemmin.

"Albin, tuo oli niin kaunista. Kiitos tuhannesti. Saatan kuulostaa kauhealta, mutta välillä minusta tuntuu kuin kukaan ei edes huomaisi minua. Siksi haluan vain pudota pohjalle hyvän tilaisuuden tullen ja saada sääliä."

"Tuo oli rehellisintä, mitä olen pitkään aikaan kuullut", Louie sanoo vilpitöntä ihailua katseessaan.

"Oi kiitos", sanon. Poskellani vierii kyynel, jonka pyyhin nopeasti pois. En tahdo itkeä taiteilijoiden nähden. Se on niin brutaalia.

"Ystäväni, oppilaani, veljeni - olisiko meidän kuitenkin nyt hengen ravinnon sijaan saatava ravitsevaa ruokaa, jotta jaksamme taas puhua? Ehkä viinilasilliset on parempi jättää kuitenkin pois", hän sanoo, kun olen jo kaatamassa hänelle Pinot Noiria.

"Pelkäätkö, että päihtymys saa kielenkantasi höltymään? Ei huolta. Minulla ei ole ketään, jolle kertoa salaisuuksia."

"Ei minullakaan", Albin sanoo. Näinkö luotettava minä hänen silmissään todella olen? Pitäydyn
tyynenä ja vien viinin takaisin sivupöydälle. Sitten siivoan sotkuni ja ryhdyn juomaan teetä.

"Teetäkö sinä vain juot?" Albin kysyy.

"Jos ei saa viiniä, on juotava teetä. Sitä paitsi minunkin pitäisi varoa tänään puheitani."

"Vai niin, hymähtää Louie. Sait siis kirjoitettua kertomuksellesi jatkoa."

"Sain."

"No, kuoleeko se Olgica?" hän kuiskaa, kun Albin poistuu toimilleen.

"Kuolee tietysti."

"Etkö lainkaan kunnioita opettajasi näkemystä?"

"Ei hän ole opettajani. Hän on jotain aivan muuta. Opettajaksi hän on aivan liian... Miten sanoisin sen?"

"Takertuva?"

"Kyllä, takertuva. Ja hän haluaa tietää kaiken. Tekstistäni, minusta. Erityisesti minusta."

"Oletko kokenut olosi täällä ahdistavaksi? Millään tapaa?"

"Missäpä en kokisi? Ja sitä paitsi yllätykset vain piristävät elämää, varsinkin jos elämä on ollut kovin yksitoikkoista, niin kuin minun tapauksessani."

"Tiedätkö, Anica, Albin puki minun ajatukseni niin hyvin sanoiksi aiemmin. On aivan ihmeellistä, kuinka hänellä on lahja kuvailla asioita. Minä enemmänkin koen, mutta hän tuntee. Tarkoitan, että minäkin kyllä tunnen. Minun on vain kovin vaikeata ilmaista ajatuksiani ja sisäisiä tapahtumia sanallisesti. Albinilla ne vain tulevat. Ja niin varmasti sinullakin, mikäli olet häntä parempi.
Välillä tulevat, välillä pitää pakottaa itsensä kirjoittamaan." Hymyilen.

"Anica. Albin tulee ihan pian, mutta anna minun sanoa yksi asia."

"No?"

"Älä anna hänen määrätä, miten sinun pitäisi kirjoittaa. Hän saattaa järkyttyä ja loukkaantua siitä aivan sydänjuuriaan myöten, mutta pidä pääsi."

"Hyvä on", kuiskaan juuri kun ulko-ovi kolahtaa ja Albin palaa sisään. Hän istuu pöydän ääreen, juo teensä ja syö pikkuleipänsä. Minäkin hörpin teetä ja mietin, mitä kupissa on aiemmin ollut - kenties suklaajuomaa, rasvaista kanakeittoa tai vastaavaa. Nielen nesteen äkkiä, etten ehtisi ajatella mitään sellaista. Kyllä se on varmasti ihan kunnolla pesty, ihan varmasti.

Silti voin pahoin loppupäivän. Kunpa voisin kirjoittaa tämän kaiken ulos itsestäni.

6
Olen juuri kirjoittamassa Déjà vu’n jatkoa - ajattelin nimetä sen Variola Veraksi isorokon mukaan - kun Albin astuu sisään huoneeseeni.

"Kaunis iltapäivä tänään."

"On, todella. Olen juuri kirjoittamassa todella kuvottavaa isorokkokuvausta. Et halua varmastikaan kuulla sitä."

"En juuri nyt, ollakseni rehellinen. Nautin tuotoksistasi aina suunnattomasti, mutta tänään minulla on tärkeämpää näytettävää."

"Ai, mitä?" Jotenkin mielessäni kytevä ajatus leimahtaa liekkeihin sillä hetkellä, kun ymmärrän, mitä Albin tarkoittaa. Aiotko näyttää minulle kenties taloa?

"Mistä arvasit? Vaikka tosin sinun luonteenlaatusi tuntien olet jo tutkinut koko asunnon. Paitsi erästä huonetta, joka näyttää todella tylsältä päällepäin katsoen. Olen valmistautunut tähän kauan - haluan näyttää sinulle sen huoneen. Ja saat tehdä minulle palveluksen."

Kulkiessani käytäviä pitkin kuin unessa mietin, minkäluonteista palvelusta minulta oikein odotetaan. Pitelen käsissäni kynttilää, jonka polttava steariini valuu sormille, mutta mieluummin valitsen pienen kivun kuin pimeyden. Albinkin kantaa kynttilää, ja minusta tuntuu kuin olisimme jonkinlaisessa kynttiläkulkueessa.

Vihdoin tulemme tuon kummallisen huoneen ovelle. Kun astun sisään, ensimmäisenä tunnen kuumuuden, sen jälkeen valo häikäisee silmäni. Huoneessa palaa kynttilöitä - varmasti sadoittain.
Huoneen keskellä on matala divaani, jonka päällä on vaatteita - naisten vaatteita.

"Sinähän sanoit, että voisit kuvata minut korsetti ja piikkikorot päälläni... Kenties olisit valmis tekemään sen nyt? Minulla on sinulle maalaustarvikkeita, lehtiöitä - kaikkea."

"Se oli pilaa, Albin, pelkkää huvittelua. Miksi ihmeessä teet tällaista?"

"Miksikö? Ah, vaikea kysymys! Liian vaikea kysymys minulle nyt, kun olen juonut viiniä ja jopa kävelyni on huojuvaa. Lisäksi olen suloisten mekkojen ja kenkien äärellä - miksipä en pukisi niitä ylleni ja kävisi tuohon sohvalle makaamaan? Sinä voit tehdä minusta vaikka karikatyyrin, jos tahdot, mutta pyydän, piirrä minut. Tai maalaa. Kunhan saan jonkinlaisen kuvan itsestäni näissä toimissa."

"Kuulostaa melkein siltä kuin häpeäisit tätä."

"Tietysti minä häpeän, Anica! Kuka täysjärkinen mies ei häpeäisi sitä, että haluaa pukeutua naisten hepeniin aina kun silmä välttää? Ja aina, kun vedän ylleni silkkisen mekon tai puristavan korsetin ja korkeat korot, sydämeni alkaa hakata ja minut valtaa uskomaton tunne. Se on kuin sisäinen liekki, joka roihahtaa vain silloin, kun kävelen tämän huoneen päästä päähän kuin mannekiini. Tuo tunne tekee kaikesta vielä pahempaa! Minä nautin tästä, niin nautin. Mutta jos tämän yhden, ainoan kerran ikuistat minut, kenties voin jättää nämä touhut taakseni ja siirtyä järkevämpiin asioihin."

"Tietysti", mutisen. Miksipä kieltäytyisin. Aluksi hän sanoi, että olen täällä kirjoittamassa, en maalaamassa, mutta nyt tilanne on selvästi toisenlainen. Hän todella haluaa tätä. Totta kai voin auttaa, jos se on vain mahdollista.

Siispä ryhdyn tutkimaan piirrustustarvikkeita sillä aikaa kun Albin vaihtaa päälleen mekon ja piikkikorot ja yrittää pukea vielä korsettiakin koko komeuden päälle.

"Minä voin auttaa. Korsettia on vaikea pukea itselleen." Mielessäni lausun lisähuomautuksen siitä, että erityisen vaikeaa korsetin pukeminen on, jos sattuu olemaan mies, mutta pysyttelen hiljaa ja kiristän nyörejä varovasti.

Albinin kultaisina hohtavat hiukset hipovat kasvojani, ja tuntuu hämmästyttävän miellyttävältä lähestulkoon nojata hänen selkäänsä vasten. Haistelen hänen tukkaansa, kiedon suortuvia sormieni ympärille. Olisipa minullakin tällaiset hiukset!

"Eiköhän aloiteta", Albin sanoo, kun olen saanut korsetin nyöritettyä. Oloni on euforinen; voisin vain pysyä tässä ikuisesti ja hivellä näitä vaaleita, jumalaisia hiuksia.

Hän asettuu divaanille makaamaan. Näky on niin kaunis. En unohda tätä koskaan, sen vannon. Albin, naiivi ja silti viisas kuin vanhus - mies mekossa, kirjailija vailla todellista käsitystä kirjoittamisesta. Tämä on suloisin tunne koskaan.

"Nosta oikeaa jalkaasi hieman enemmän vasemman päälle. Saanko asetella hiuksesi hiukan paremmin?"

Korjailtuani Albinin asentoa istun itse nojatuoliin, joka on sijoitettu divaanin eteen ja aloitan luonnostelun. Tästä tulee hienoin maalaukseni koskaan, tiedän sen jo nyt. Kynä on varmasti laadukkain mitä tämän kaupungin liikkeissä myydään, eikä sen liukuessa paperilla kuulu minkäänlaista ääntä. Pehmeä valo luo Albinin kasvojen ympärille sädekehämäisen vaikutelman.


En tiedä, kauanko aikaa kuluu, kun olen vihdoin saanut sen valmiiksi ja käyn näyttämässä sitä Albinille.

Hän ei sano mitään. Hän vain itkee.

"Pidätkö siitä?"

"Se on hämmästyttävä", hän sopertaa. "Voi, kuinka otettu olenkaan! Sinä olet kuvannut minut kauniina. Ei merkkiäkään pilakuvasta."

"Tämä on aivan liian kaunista ja merkittävää pilakuvan kohteeksi. Todellista kauneutta ei voi karrikoida. Minulla oli kerran opettaja, mahtava mies, joka sanoi näin: 'Mistä tahansa voit löytää aihetta ivaan. Mutta puhtaiden ja viattomien sielujen kärsimyksiä sinun ei pidä ivata, sillä niissä ei ole naurun aihetta yhdellekään meistä.'"

"Kuinka viisaasti sanottu. Milloin olit hänen opissaan?"

"Kun olin viisitoista, opiskelin hänen luonaan vuoden. Sinä aikana opin monenlaista."

"Minkälaisia asioita esimerkiksi?" Albinin äänensävy on outo, jotain sellaista, mitä en ole kuullut koskaan aikaisemmin. Pidäteltyä katkeruutta sekoitettuna pelkoon.

"Anna kun mietin. Ensimmäiseksi mieleeni tulevat kaikki ne iltapäivät, joina hän korjaili ja muokkasi töitäni ja neuvoi minua, jossain siinä välissä kun hän oli palannut töistään taidekoululta ja oli menossa illaksi opistolle pitämään elävänmallinpiirustusta. Izsák pyysi minua joskus malliksi, mutta en suostunut. En olisi jaksanut sitä yhdessä asennossa seisomista. Lisäksi minä mieluummin piirsin kuin olin piirrettävänä.

Hän myös opetti oikeanlaisen varjostustekniikan. Aina ohuin, kapein viivoin - ei sormella suttaamalla. Niin kuulemma tehdään vain pohjoisessa, ja tämä on taiteen takapajula, mikäli sallit. Paitsi tietysti hienon, kohottavan kirjallisuutemme osalta."

"Entäpä elämän taitoa?" hän kysyy, yhä tuo kireä vire äänessään mutta myös huojennuksen häivähdys kuultaa läpi hänen puheestaan.

"Elämän taitoa? No, lukuunottamatta hänen erittäin satunnaisia filosofointejaan emme juurikaan keskustelleet mistään muusta kuin taiteesta. Hän ei käynyt nuorempana palkkatyössä vaan eli mesenaattien avustusten turvin, mutta sitten sai ystäviensä avulla nuo kaksi työpaikkaa. En tiedä, mitä hän nyt tekee. Mieleni tekisi kyllä kuulla. Mutta hiukan irrallaan hän on ollut todellisuudesta aina, vähän kuin me molemmat."

"Ainakin nyt minusta tuntuu täydellisen epätodelliselta", Albin huokaa. "Mutta tämä mies, Izsák - miksi muuten tuollainen nimi? - vaikuttaa hyvin taiteelliselta ja sivistyneeltä."

"Hän on unkarilainen. Kyllä, hyvin sivistynyt. Ja ihmeellisen hyveellinen - ei edes juo viiniä. Hänen mukaansa se ei tee taiteilijalle hyvää."

"Mesenaatit vaikuttavat kuitenkin pitävän niistä, jotka juovat itsensä joka viikko katuojan pohjalle."

"Mesenaatit pitävät niistä, jotka saavat heidät näyttämään todellisilta hyväntekijöiltä. Sädekehää on hyvä kiillottaa aina välillä pelastamalla joku tekotaiteellinen tuurijuoppo."

"Anica, tuo oli aika rajusti sanottu. Kyllähän minäkin - ja sinä - juomme viiniä, eikä se tee meistä tuurijuoppoja."

"Eipä se taiteilijoitakaan meistä tee", sanon ja käsken hänen pitää suunsa supussa, sillä nyt alan maalata. Kerrankin onnistun sekoittamaan värit hyvin heti ensi yrittämällä. Sävyt ovat kirkkaita mutta silti tunnelmallisia. Kynttilänsydänten ympärillä hehkuvat valokehät näyttävät aivan uskomattomilta - sekä huoneessa että maalauksessa.

Me molemmat taidamme hiukan itkeä noiden huoneessa viettämiemme tuntien aikana. Albin itkee varmasti pitkittyneen poseeraamisen aiheuttamasta kivusta ja helpotuksesta, jota tuntee päästyään salaisuudestaan ja minä itken syistä, jota en ehkä koskaan saa selville. Joskus on parempi olla tietämätön, joskus on parempi antaa tunteen vain vallata koko keho ja analysoida myöhemmin.
En ole koskaan onnistunut jäljentämään sekä totuutta että sen alla kulkevia syviä tunnelman pohjavirtoja näin hyvin - en maalauksissani enkä edes kirjoituksissani. Variola Veran kuolinkohtaus on pientä tämän hetken kauneuteen, puhtauteen ja rehellisyyteen verrattuna.

Minua lähes hävettää aiempi ennakkoluuloinen suhtautumiseni noihin kirjoihin, joita tutkin ja joiden kuvia katselin kuvotuksensekaisella huvittuneisuudella. Sillä onko mitään rohkeampaa kuin paljastaa todellinen minänsä, joka ei ole sitä, mitä kuka tahansa vastaantulija odottaisi? Jota kuka tahansa odottaisi? Oppilaat, ystävät ja rakastajat elävät heidän ympärillään vailla tietoa siitä, kenen kanssa todella puhuvat, ja paljastavat muka suuriakin salaisuuksia tietämättä, että heidän edessään istuvalla miehellä on oikea salaisuus, jonka paljastaminen tietäisi täydellistä hylkäämistä.

Ihailu Albinia kohtaan täyttää minut. Kuinka rohkeaa, kuinka voitokasta. Ja kuinka uskomattoman ystävällistä ja luottavaista minua kohtaan. Pian minä varmaan rakastan häntä. Pian minä varmasti itken öisin, koska hän on torjunut minut syistä, joita en voi koskaan ymmärtää. Ja oh, kuinka katkeralta kuulostankaan! niin he kaikki tekivät ja tulevat tekemäänkin. Traagista mutta samalla kärsimys, johon valmistaudun jo mielessäni, kohottaa kokemukseni marttyyreiden koettelemusten kaltaiseksi murheen riemujuhlaksi.

Kun maalaus on valmis, minusta tuntuu kuin olisin kävellyt tulen läpi. Vapisen ja hengitykseni kulkee katkonaisesti. Sydämeni lyönnit kiduttavat rintakehääni, kun valahdan maahan. Olen yhä tajuissani, mutta kaikki näyttää valkoiselta ja ne harvat värit, jotka näen, läikähtelevät kaikissa spektrin sävyissä.

"Anica, tunnetko sinäkin tämän?"

"En tiedä lainkaan, mistä puhut, mutta tiedän kyllä, mitä tarkoitat." Kaikki tämä on niin... voimakasta ja nämä kaikki värit täyttävät minut onnella. Kynttilöiden hehku valelee sisimpääni suloista lämpöä.




"Oi kyllä, kyllä! Juuri samoin minäkin tunnen. Ja sisimmässäni sykkii jonkinlainen valtava onnellisuuden tunne, joka samalla on täyttänyt kaikki toiveeni mutta puhaltanut minut täyteen jonkinlaista kaihoa. Tätä en ole koskaan ennen kokenut."

"Se on malviglo, sanon. Tämä on todellinen malviglo. Kun tuntee lepäävänsä maailmankaikkeuden sylissä, kun vuosisadat välähtävät ohitse kuin kaukaiset muistikuvat, kun kaikki on yhteydessä kaikkeen ja lopulta ymmärtää jokaisen pienen hiukkasen tarkoituksen tässä maailmassa, on kaikkein lähimpänä sitä, mitä elämä voi parhaimmillaan olla. Minä rakastan tätä!" hihkun.

"Minäkin", huokaa Albin. "Voi, Anica, annatko minun painaa pääni syliisi?"

"Tietysti, Albin. Eikö olekin upeaa, että me voimme tuntea toistemme kosketuksen vaikkeivat ihomme koskisikaan? Minä tunnen sinun sielusi."

"Silitän hänen hiuksiaan. Ne jättävät sormiin kihelmöivän tunteen."

"Ei kai sieluni vain asu hiuksissani?" hän kysyy nauraen. Mikä suloinen nauru! Taivaallisten olentojen lyyran sointuja enkelten lauluja säestämässä.

"Älä pelkää, kuiskaan. Minä en ole Delila."

Hän sipaisee poskeani.

"Anica, en minä pelkää. Minä päinvastoin antautuisin vaikka kuolemalle sinun vuoksesi."

"Kuolemalle? Pyydän, etten joutuisi puhumaan niin ikävästä aiheesta näin hienolla hetkellä."

"Minä antaudunkin kuolemalle! Hän huokaisee yhtäkkiä melodramaattisesti. Rakkauteni on kidutusta! Minä olen tuuli, jonka kutsulle nymfit vain kääntävät selkänsä. Anica, minä rakastan sinua!"

En voi puhua. On kuin kurkkuni olisi halvaantunut. Mitä minun pitäisi sanoa? Minä en rakasta Albinia. Kuka häntä edes voisi rakastaa? Kauniin ja syvällisen kuoren alla sykkii epävarma, kateellinen sydän. Toinen puoli hänestä kuuluu jumalaisille enkeleille, toinen puoli kadotuksen paholaisille.

"Anica."

Ei, en kykene kuuntelemaan noita sanoja, en voi hyväksyä hänen sanojaan. Älä rakasta minua, pyydän. Albin ei kuule päänsisäisiä rukouksiani, huomaan, hänen suunsa liikkuu mutta kaikki tuo puhe, äänen säännellyt intonaatiot, kuohuvat korvieni ohi kuin vieras, outo kieli jota ei ole kuullut koskaan aiemmin.

"Anica."

Epätoivoiset kasvot eivät tee minuun vaikutusta, kyyneleiset silmät eivät herätä minussa empatiaa. Katkeraan irveeseen vääntyvää suu saa minut vain voimaan pahoin. Hän kierii lattialla edessäni, polvistuu jalkojeni juureen ja lausuu sanoja - kirouksia tai rukouksia, en välitä.

En enää välitä, kun Albin toistaa nimeäni taukoamatta ja annan ihoni käydä mykäksi, kun hän yrittää saada sen puhumaan. Minä en puhu hänen rakkautensa kieltä. Olen kuollut ja siirrän tietoisuuteni kaikista kirkkaimpaan kynttilään.

Kun kaikki kynttilät ovat vihdoin sammuneet ja pimeys takertunut minuun saastaisilla sormillaan, kieputtanut periksiantamattomat synkkyyden verkkonsa ympärilleni, hengitän. Hengitän sisääni jotain, mikä on kiertänyt minussa, Albinissa, miljoonissa ennen meitä ja miljoonissa meidän jälkeemme. Hengitän, koska en kykene pidättelemään enää mitään - en hengitystäni, en kyyneliäni, en vaikerrustani.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Winston Graham - Poldark: Kapinallinen

Ah, mikä tunnelma tässä kirjassa on! Vielä nytkin, vaikka pari tuntia sitten laskin kirjan käsistäni, tuntuu kuin vaeltaisin Cornwallin vehreillä nummilla. Winston Grahamin Poldark: Kapinallinen on sikäli kiintoisa kirja, että se on kirjoitettu aikoja sitten (1945), eli se on jonkinlainen historiallinen historiallinen romaani. Kirjoitusaika näkyy lähinnä kerronnassa ja epäsiveiden tapahtumien siveässä esitystavassa. Hurjia juttuja tapahtuu, mutta niihin lähinnä viitataan.


Ilokseni löysin tiedon, että sarja on 12-osainen. Mieleeni tulee Diana Gabaldon Matkantekijöineen, tosin hänen sarjalleen ei loppua näy. Toivottavasti kaikki Poldarkitkin julkaistaan jälleen suomeksi (sarja on suomennettu jo 70-luvulla, mitä en ollenkaan tiennyt). Suomentaja minua mietityttääkin: kääntäjiksi on merkitty Irmeli Sallamo ja Anuirmeli Sallamo-Lavi. Hassua, melkein voisi ajatella heidän olevan yksi ja sama henkilö. Internetiä avuksi käyttäen pääsin kuitenkin käsitykseen, että kyseessä olisivat äiti ja tytär.

Kirjan päähenkilö, Ross Poldark, kuuluu rikkaaseen ja arvostettuun sukuun, jonka omistama kaivos ei paljoa tuota ja maatilakin on rapistumaan päin. Yhdysvaltain sisällissodasta palaava Ross saa myös kiukukseen huomata elämänsä naisen vannovan rakkauttaan hänen serkulleen. Ross ei kuitenkaan ole mikään testosteronia uhkuva typerys, vaan hyväksyy asiantilan sellaisena kuin se on.

Kauaa ei kuitenkaan tarvitse surussa rypeä. Ross pelastaa poikajoukon pahoinpitelemän Demelzan, josta juopon ja väkivaltaisen isän vastustuksesta huolimatta tulee piika Poldarkin taloon. Isännän ja palvelijattaren roolit saavat kuitenkin tytön varttuessa uusia ulottuvuuksia.

Välillä juoni on hiukan pysähdyksissä, mutta tunnelmaa Graham silti luo viehättävän vanhanaikaiseen tapaan. Hieman tuli Iijoki-sarja mieleen. Myös Poldark on nimittäin sukusaaga.

Kirja on kertakaikkisen ihastuttava. Vaikka Poldark ei ole ainakaan Suomessa mikään klassikko, voisi siitä hyvinkin tulla sellainen. Ainakin on hienoa, että TV-sarja (joka esitetään Ylellä syksyllä!) saa vanhan kirjan nousemaan jälleen suosioon. Innolla odottelen seuraavaa osaa.

Arvostelukappale.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Blogger Recognition Award

Kiitos Todella vaiheessa -blogin Reta Anna Marialle tästä haasteesta!




Haastesäännöt: 
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi

Aloitin bloggaamisen vuonna 2013. Luin paljon ja olin hieman turhautunut, sillä minulla oli lukemastani paljon sanottavaa, mutten voinut jakaa ajatuksiani kenenkään kanssa. Sitten päätin ryhtyä kirjaboggaajaksi. En ollut niinkään kiinnostunut yhteisöstä, jonka olemassaolosta toki tiesin, vaan kirjoittamisen ja mielipiteiden muotoilun kehittymisestä. Lisäksi oli hauska tietää, että oli yleisöä, josta jopa osa kommentoikin tekstejäni.

Aloittelevalle bloggaajalle sanoisin, että pidä oma juttusi ja kirjoita hyvin, siis todella hyvin. Niche-jutut voit unohtaa. Jos osaat kirjoittaa innostavasti ja hauskasti, ihmiset lukevat blogiasi, vaikka se kertoisi autonrenkaiden ominaisuuksista tai vastaavasta, aivan yhtä tylsästä aiheesta. Myös me humanistihupakot. Ainakin minä.

Muista kuitenkin myös asiasisältö. Mikäli sinulla on vaikeuksia joko muodossa tai sisällöstä, älä huoli - hallitset sentään toisen. 90%:lla bloggareista ovat molemmat aivan hukassa. Opettelemalla kirjoittamaan olet jo parhaan kymmenen prosentin joukossa, mutta kuten mainitsin, koeta keksiä jotain sanottavaa.

Mainosta hienovaraisesti. Blogin osoitteen voi ehkä juuri ja juuri vielä liittää kommentin perään, mutta sub4sub-jutut voi ainakin kirjablogeissa unohtaa. Usein kuitenkin seuraan kaikkia, jotka minuakin seuraavat, sillä kirjablogit kiinnostavat. Mutta älä tyrkytä, muuten olet säälittävä. Suomi24:n keskusteluissa ei ainakaan kannata mainostaa tai maine menee. Ei myöskään vauva.fi:ssä.

Tee blogipersoona, harjoittele tyyliä, hio, katso maailmaa myös sen bloggaavan sivupersoonasi läpi. Ai mikä aitous? Unohda. Ei kukaan ole täysin oma itsensä. On ihan okei feikata vähän, erityisesti aiheblogeissa jotka eivät edes keskity bloggaajaan itseensä.

Jos kirjoitat kirjoista, kirjoita niistä. Jos kirjoitat elokuvista, älä kirjoita kirjoista. Jos haluat sanoa painavan sanasi molemmista, risti blogisi vaikka kulttuuriblogiksi. Jos kulttuuriblogi tarkoittaa sitä, että puolet postauksista on sisustusta ja yhteistyöpostauksia, palaa miellyttämään suurta yleisöä ja risti nettipäiväkirjasi lifestyleblogiksi. Tai pistä pystyyn Instagram-tili, se on seksikkäämpää.

Vältä karkeaa kieltä. Lukijaa vain myötähävettää, vaikka kuinka yritit olla cool.

Lue Auli Hakulisen Iso suomen kielioppi. Pari kertaa, jos tuntuu, ettet tajua mitään. Mikään ei ole kamalampaa kuin kirjablogi, joka vilisee kirjoitusvirheitä. Seikka pätee myös mihin tahansa blogiin.

Älä bloggaa omalla nimelläsi. Anonyymiäkin pelottaa joskus, enkä halua edes kuvitella kuinka huonosti julkkisbloggaajat nukkuvat yönsä.

Pidä säännöllinen postaustahti. Kerran tai kahdesti viikossa on ihan hyvä. Ei-päivänpolttavia postauksia voi myös kirjoittaa etukäteen.

Siinäpä oli pari vinkkiä. Haastan heidät:

Kirjoitan ja luen, siis olen
Sanokaa vain Sudeksi
Lasisipulissa
Kasoittain kauniita sanoja
Kirjaneidon tornihuone
Pihin naisen elämää
Samakuu - blogi kirjoittamisesta
Iltatähden syttyessä
Unelmien aika
Kirjojen kamari

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Julie Murphy - Dumplin

"Isosti tai ei ollenkaan!" julistaa jo Dumplinin kansi. Nuorille tarkoitettu, päähenkilönsä mukaan nimetty teos on täynnä tätä tematiikkaa: joko olet oma itsesi tai et ole mitään.

Dumplin, oikealta nimeltään Willowdean, asuu pienessä teksasilaiskaupungissa, työskentelee pikaruokapaikassa ja on täysin sinut itsensä kanssa. Kuitenkin hyvännäköisen Bon astuessa mukaan kuvaan Dumplin alkaa muuttua epävarmaksi. Bo haluaisi suudella ja ehkä vähän muutakin, mutta päähenkilö panikoi, koska on sittenkin kovin epävarma vartalostaan.



Ohuehkoksi jäävä tarina kantaa suurta teemaa. Itsensä hyväksyminen, erilaisuuden kunnioittaminen ja vallitsevien, sortavien normien purkaminen nousevat esiin. Erityisesti yksi kohta painui mieleeni oivaltavana. Dumplin on allekirjoittanut osallistumislomakkeen kotikaupunkinsa missikisoihin, ja hänen perässään seuraa pari muutakin tyttöä, jotka eivät sovi vallitseviin kauneusihanteisiin.
Kuitenkin Dumplinia tympäisee ihailu, jota hän on saanut osakseen: hänestä ylipainoisen tytön osallistumista kisoihin ei tulisi pitää erityisen rohkeana tekona, vaan normaalina asiana.

Kirja liputtaa selvästi sen puolesta, että jokaiselle tulisi taata sama arvo koosta, ihonväristä ja taustasta riippumatta: kaikkihan me olemme jollain tapaa samanlaisia. Kuitenkin koin hyvin ahdistavana kuvauksen Lucy-tädistä, joka menehtyi melko nuorella iällä - yli 200-kiloisena. Itsensä ja toiset on hyväksyttävä, mutta entä kun henki on vaarassa?

Tarina itsessään jää silti hyvin ohueksi (juonta olisi voinut vähän lihottaa, heh heh). Lucyn ja Dumplinin äidin suhde oli kirjassa kuvattu mielenkiintoisesti. Poikakuviot puolestaan tuntuivat tavallaan turhilta, vaikkakin genren huomioonottaen välttämättömiltä: onko tarinaa, jossa tyttö löytäisi voiman/elämänhalun/minkä tahansa tavoiteltavan asian aivan itse, ilman vastakkaisen sukupuolen avustusta? Ei rakkaus tosin mitään ruusuilla tanssimista tässä kirjassa ole.

Miljöön kuvaus on kiinnostavaa ja elävää. Lukija saattaa nähdä silmiensä edessä tomuisen, rasvaisen pikkukaupungin ja sen enemmän tai vähemmän väsähtäneet asukkaat. Kuten usein Teksasiin tai jonnekin USA:n eteläosiin sijoittuvissa tarinoissa, saatan tässäkin tuntea jonkinlaisen haikean ja sisäänpäinlämpiävän menneen maailman tunnelman.

Hienoa sanomaa kirja silti kantaa. Rakastakaa itseänne, olitte sitten millaisia tahansa.

Tässä on hyvä artikkeli rohkaisua kaipaaville. Suosittelen myös saman teeman ympärille kietoutuvaa, Italiaan sijoittuvaa romaania Ihan kivat kasvot. Luin sen ennen kirjablogiaikaa, mutta muistan
pitäneeni siitä kovasti!

Arvostelukappale.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Kesänovelli: Malviglo (2/4)

Linkki osaan (1/4).
Linkki osaan (3/4).
Linkki osaan (4/4).

3
Keskustelumme jatkuu tuntikausia aina illalliseen asti. Albinin keittiö on kaunis, sielläkin on kynttilöitä palamassa. Ilma on paksua, kuumaa ja tukalaa. Hengittäminen on silti ihmeen helppoa. Mitä lähemmäksi menen Albinia, sitä enemmän kuitenkin tuntuu kuin kurkkuni kuroutuisi umpeen. Ehkä se kuroutuukin. Kenties henkevillä kirjailijoilla on minuun sellainen vaikutus.

Kysyn, mitä ruokaa syömme tänään. Kyyhkystä. Todellako, suloista kyyhkystä kaikista maailman syötävistä eläimistä? No, on hyvä, että maailmassa on julmia ja raakoja kirjailijoita, jotka eivät huku hempeilyynsä. Filosofia ei ole lempeyden tae.

Istahdan pöydänkulmalle ja alan piirtää. Kynä liikkuu paperilla hypnoottisesti ja viivoista muodostuu kaunis kokonaisuus, kuva Olgicasta, minun kauniista serbitytöstäni. Hänen viereensä piirrän Mihailon soittamassa pianoa pakkomielteinen ilme kasvoillaan. Minun on sanottava, että olen tyytyväinen. Enää puuttuisi jokin eroottinen kohtaus, esimerkiksi nuori Mihailo ja Zoran, Olgican rakastaja, vuoteella raukeina kuin jonkin suuren ponnistuksen jälkeen. Tätä kohtausta ei kirjassa ole, mutta jotenkin tuntuu, kuin sekavan tarinan sekoittaminen entisestään saisi sen selkiytymään huomattavasti.

Albin on yhtäkkiä selkäni takana. Olen juuri viimeistelemässä kolmatta piirrosta, kun hän kysyy, keitä hahmot ovat. Olgican ja Mihailon hän tunnistaa, ja silloin olen ylpeä itsestäni.

"Harrastatko homoerotiikkaa?" Albin kysyy minulta kuin jonkin tuollaisen kysyminen olisi muka nykypäivänä jokin suurikin siveetön lipsautus. Kenties herra kirjailija on niitä miehiä, jotka pelkäävät omia, kollektiivisessa tai aivan yksityisessä alitajunnassaan majailevia mörköjä niin paljon, että pintaan asti pääsee nousemaan vain - ja oh, nyt seuraa freudilainen! - tukahdutettu seksuaalisuus.

"Minä harrastan erotiikkaa sen kaikissa muodoissa, herra Järvinen", sanon ja nappaan lyijykynän pään suuhuni sitä hitaasti imien. "Ai niin, jatkan, ota tuo äskeinen vain kirjailijan valheena! Vaikka kyllä vakavasti epäilen, että kärsitte vakavasta fobiasta. Pelkäättekö te kenties rakkautta? Anteeksi, puhuin tietysti rakkauden illuusiosta, sanon muka asiantuntevaa tohtoria leikkien. Ai, teillä on viime aikoina ollut erinäisiä perversioita liittyen (ja nyt madallan ääneni lähestulkoon miehekkään kuuloiseksi) makuukamaripuuhiin?"

Albin purskahtaa nauramaan. Naurun kepeydestä huolimatta epäilen, että jokin puheissani sai Albinin varuilleen.

"Nyt keksin, sanon. Teen sinusta perverssin tuhannenteen potenssiin."

"Sic!" Albin huudahtaa.

"Kyllä, potenssit kuuluvat asiaan myös", jatkan tohtorinäänelläni piirtäen samalla kuvaa puolipukeisesta Albinista. Hänen pukeensa sattuvat olemaan naisten alusvaatteet, ja vaikken tiedäkään (luojan kiitos) miltä Albin vaatteitta näyttää, onnistun jotenkin hahmottelemaan suuren, karvaisen vatsan ja erinäisiä kohoumia kankaan alle. Tekosiveys kunniaan.

Rintaliivit saavat sitä paitsi Albinin näyttämään vieläkin riettaammalta kuin hän olisi hahmoteltuna vailla vaatteita. Lopuksi piirrän vielä enkeliltä näyttävän kyyhkysen hänen olkapäälleen. Revin sivun muistikirjastani ja näytän sitä Albinille.

"Olen järkyttynyt, Anica", hän sanoo kuolemanvakavalla äänensävyllä. Miksi en heti tajunnut hänen olevan tuollainen hurskastelija, miksi? Huumorintajuttomille ei pitäisi näyttää kuvia, jotka tekevät pilkkaa heistä itsestään.

"Herranjumala sentään, en minä nyt noin lihava ole!" Albin ulvahtaa ja sitten me nauramme yhdessä ja hengenvetojen välillä onnistun tunnustamaan, kuinka jo luulin Albinia hirveäksi tiukkapipoksi.

"Minuako? Hah!" Hän ottaa kuvan kädestäni ja kiinnittää sen ulko-ovea vastapäätä olevalle seinälle.

"Tuo on luonnos, sanon. Minä voisin tehdä maalauksenkin."

"Anica, sinä olet täällä kirjoittamassa, et maalaamassa. Sitä paitsi luonnos käy yhtä hyvin. Jos minusta maalataan joskus muotokuva, soisin, ettei vatsani näkyisi siinä."

"Voin maalata sinulle korsetin. Ja piikkikorot."



"Olet hauska, Anica, mutta varmasti myös nälkäinen ja väsynyt. Ruoka on nähtävästi valmista, Albin sanoo ja ottaa uunista vuoan, joka toimii erään iloisen ja viattoman linnun viimeisenä leposijana. Nyt me syömme."

Kyyhkynen maistuu itse asiassa erinomaiselta. Istumme pöydän päissä kuin kuningas ja kuningatar. Minua alkaa hävettää aiempi pilailuni ja kaikki se turha ilonpito, ja koetan olla hiljaa niin hyvin kuin pystyn. Keskellä pöytää, meidän välissämme, on kynttilöitä valaisemassa muuten hämärää huonetta.
Kuvittelen sormeni pujoteltuina Albinin suortuvien lomaan. Pehmeässä valossa hän näyttää enkelimäiseltä, piirteet ovat puhtaat kuin vastasatanut lumi johon jumalat ovat piirtäneet.

Talo on ihanan hiljainen, ainoa hädin tuskin kuultava ääni on ruoan hienontuminen hampaiden välissä. Katseeni kiertää ympäri  ruokasalia, sen korkea katto on upea seinämaalauksineen ja lasisine kattoikkunoineen.

Hiljaisuuden rikkoo terävä koputus. Albin nousee tuoliltaan hiukan horjahtaen - se lienee viinin vaikutusta - ja onnistuu suoriutumaan ovelle asti lainkaan huojumatta.

En näe ovelle, joten saatan vain kuunnella Albinin ja vieraan keskustelua. Tulija on ilmeisesti hänen veljensä. Hänestä minä olenkin kuullut.

Louie, suuri tutkimusmatkailija, Afrikan viidakon valtias. Pari vuotta sitten nimi oli jokaisen huulilla, kun professori Louie löysi Mukuru-heimon ja ryhtyi elämään paimentolaisten tapojen mukaan. Olen lukenut hänen päiväkirjansa (kustantamot tappelivat julkaisuoikeuksista kiivaasti) noilta ajoilta; se on värikäs, iloinen ja täynnä uuden ja erilaisen kulttuurin tuulahduksia. Kuinka uskomattoman kiehtovaa tavata viimeinkin tämä suurmies, josta olen aiemmin lukenut vain lehdistä.

Veljekset saapuvat ruokasaliin. Vaalean, lihavan veljensä rinnalla tumma ja hoikkapiirteinen Louie näyttää aivan jonkinlaiselta vieraista syvyyksistä nousseelta hahmolta. Aurinko on paistanut hänet aivan ruskeaksi, ja hänellä on päällään kirjava, koristeellinen vaate.

Tervehdin häntä innokkaasti ennen kuin Albin on edes ehtinyt esitellä meidät ja kerron, kuinka suunnattomasti nautinkaan hänen Afrikan lokikirjastaan, kuinka saatoin tuntea auringon säteet ja kovan, pölyisen maan jalkojeni alla teosta lukiessani.

"On ilo kuulla lukijoiden mielipiteitä. Veli hyvä, kuka tämä nuori nainen on? Oletko vihdoin mennyt naimisiin?"

Sekä minä että Albin taidamme punastua. Albin vastaa, että meidän suhteemme on hiukan toisenlainen kuin aviopuolisoiden välinen suhde. "Aivan toisenlainen", minäkin vakuutan, "minä olen täällä vain herra kirjailijan oppilaana."

Louie ei sano mitään vaan tuijottaa kuvaa, joka on ulko-oven vastapäisellä seinällä. Louie naisten alusvaatteissa, lyijykynä paperille. "Ymmärrän", Albinin veli vihdoin sanoo. En tiedä, pitäisikö juosta yläkertaan itkemään vai pyörtyä suurimman häpeän välttämiseksi, mutta jostain syystä en saa tehtyä kumpaakaan ja jään jähmettyneenä seisomaan paikalleni.

"Sitä minä vain, että ystävättärelläsi on huumorintajua", Louie sanoo ja nauraa. Helpotus kohoaa varpaistani aina päälaelle asti.

"No, siitäkin voi kiistellä, onko tuo kuva karikatyyri vai muotokuva. Eikö sitä paitsi niiden ero ole pelkästään siinä, että karikatyyrit näyttävät todellisuuden paljon paremmin kuin muotokuvat. Tämä on vähän kuin se kirjailijoiden suuri huijaus."

Louie nyökyttelee ja haistelee ilmaa. "Ei kai vain kyyhkystä?" hän kysyy.

"Saat minun annokseni", sanon. En jaksa osallistua ilonpitoon, en ollut tiennyt Louien saapuvan ja pelkään vain nolaavani itseni puheillani. Albinin katse on huolestunut, aivan kuin minun yhden illan nälkäinen olisi jotenkin merkittävä asia. Pitäisin vaikka loppuelämäni vesipaastoa, jotta Louie tai joku hänen kaltaisensa saisi syödäkseen. Maailma tarvitsee todellisia taiteilijoita, sellaisia jotka ovat valmiita päästämään vaikka sielustaan irti jotta heidän taiteensa eläisi. Se on ihailtavaa ja kaunista.

Albinin silmät takertuvat selkääni leijuessani kohti yläkertaa. Koetan poistua hiljaisesti, niin kuin hyvin käyttäytyvän naisen kuuluisi. Portaikossa Albin hellittää ja palaa ruokansa pariin.
Käytössäni oleva huone on oikeastaan melko suuri yhden ihmisen huoneeksi, mutta nautin sen avaruudesta. Illuusio itsestäni yksin koko maailmankaikkeudessa ottaa vallan. Oi tätä kauneutta, joka vallitsee yksinäisyydessä ja kieltäymyksessä. Olen kuin intialainen pyhä mies, jolle alati kasvava kärsimys merkitsee yhä vain lujittuvaa sidettä jumalaansa.

On outoa, kuinka joinain hetkinä elämä on pelkkää valoa, matka auringosta sen valoa tuhatkertaisesti heijastavaan prismaan, niin runollista ja niin upeaa. Mutta seuraavassa hetkessä runollisuus on muuttunut murheellisuudeksi, elämä pudottaa valkoisen kaavun yltään ja verhoutuu synkkyyden mustaan vaatteeseen. Tummanharmaa, läpitunkematon utu parveilee kaikkialla painostavana, eikä sitä voi olla hengittämättä sisäänsä.

Minä olen nälissäni ja silti haluan puhdistaa ruumiini kaikesta maallisesta, kohota kaiken haluamisen ja tarvitsemisen yläpuolelle - unohtaa itseni, liittyä maailmankaikkeuteen ja vaeltaa universumin päästä päähän. Malviglo valtaisi ruumiini, tuo kaihoisa tunne, jolle esperantonkielinen sana on ainoa oikea kuvaileva ilmaisu.

Nälässä minusta tuntuu kuin lentäisin. Kun pitelen tyhjyydestä kiinni ja yritän olla putoamatta, jokin kannattelee minua. Ja se jokin on minun tahtoni. Voi, mikä voima voikaan olla yhden ihmisen mielihaluissa!



4

Yleensä aamu valkenee kuulaana ja kirkkaana, mutta tänään en herää auringon ensisäteisiin. Albin seisoo huoneen ovella. Kello on jo yli kaksitoista, ruumiini on käpertynyt sängylle aivan pieneksi keräksi. Peitto roikkuu jossain kaukana sängynreunalla. En jaksa enää nostaa sitä.

"Nukuit ilmeisen hyvin." Albin ei vaikuta vilpittömältä, jokin hänen katseessaan kertoo, että eilisiltainen käytökseni ei ollut suotavaa.

"Olen pahoillani. Olen oikeasti niin itsekeskeinen ja typerä. Anteeksi. Anteeksi."

Päässäni soisi vaikka mitä solvaavia ääniä, mutta onneksi suustani tulee vain pahoitteluja ja anteeksipyyntöjä. Kuitenkin synkkyyden viittaan verhoutunut paholainen kähisee korvaani omia totuuksiaan, joista kenties tulee pian minunkin totuuksiani. Ennen sitä kuitenkin pidän suuni kiinni Albinin lähettyvillä. Orastavan hulluuteni varjolla minut varmasti lähetettäisiin kotiin.

Albin poistuu ja jättää minut siihen, sängylle ryttyisten lakanoiden keskelle. Minusta tuntuu kuin olisin atomi avaruudessa. En voi käsittää ympärilläni avautuvaa äärettömyyttä, en nyt, en huomenna enkä ehkä koskaan. Minua pelottaa astua ulos tästä kuplasta, jossa olen elänyt niin kauan, mutta niinpä vain löydän itseni kirjoittamasta. Sanoja sanojen perään, yksi, kaksi, kolme sivua.
Sitten luen tekstini. Kuinka epätoivoista onkaan kirjoittaa jatkoa täydelliselle tarinalle! Jokainen lause tuntuu kompastuvan omaan mielettömyyteensä. Havittelen taivaita mutta tipahdankin syvimpään merihautaan.



Revin sivut! Revin ne, yhtäkään sanaa ei voi enää erottaa silpusta. Miksi minun edes pitäisi enää kirjoittaa? Luovuudeksi riittää se kun saa väitellä tyhjänpäiväisyyksistä Albinin kanssa, pohtia kirjoittamista kuitenkaan kirjoittamatta itse.

Miksi on niin vaikea itkeä silloin kun täytyisi? Kyyneleiden mukana ulos vuotaisi myös ehkä tämä kauhea epätoivo, jota tunnen nyt katsellessani lattialla olevaa paperisilppua; se on kuin ensilumi vastakaivetun haudan päällä. Se suojelee, kunnes tulee kevät ja kaikki on ollutkin turhaa, sillä kuolleet eivät nouse haudoistaan, sovinnolliset ruumiit lepäävät hyvin tehdyn työn jälkeen vakaina ja kaunaa kantamattomina, mutta ne jotka eivät saaneet työtään koskaan päätökseen tuntevat ahdistavan lumikerroksen painon  maallisten jäänteidensä päällä eivätkä koskaan saa rauhaa.

Kyynelet polttavat, ne polttavat niin kipeästi. Kunpa pystyisin päästämään ne ulos. Mutta tässä peilin edessä istuessani näen, kuinka kasvoni ovat veistoksen kaltaiset: kauniit, mutta niin kylmät ja muuttumattomat. Sisälläni voisi raivota samanlainen tulimyrsky kuin auringon pinnalla, mutta silti katse silmissäni olisi yhtä tyhjä eikä yksikään kasvojeni lihas värähtäisi.

Uusi yritys. Kynä, paperia. Katson koko ajan peiliin, tuijotan omiin silmiini, koetan saada jotain näkyviin. Joka sanan myötä tuntuu kuin ruumiini antaisi viimeinkin periksi, piste pisteeltä suuri kuva hahmottuu. Aivan kuin saisin tilaisuuden harpata takaisin hetkeen, jona revin nuo kolme sivua ja nähdä, kuinka silppu kuroutuu jälleen kokonaisiksi papereiksi.

Kun en kykene enää kirjoittamaan, luen sen, mitä äsken paperille ajattelin. Ja se mitä luen on parasta mitä olen pitkään aikaan lukenut; Olgica muuttuu hitaasti minun kuvakseni, hän hahmottuu todella. On kuin pitäisin häntä käsivarsillani, katselisin hänen matkaansa kivuliaasta syntymästä tuskaiseen kuolemaan. Isorokkoarpien peittämissä kasvoissa loistaa kaksi silmää, jotka tähystävät kohti jotain, mitä Olgican vierellä itkevä Mihailo ei näe.

Ensimmäinen kirja kertoo elämästä, toinen taas kuolemasta. Lopultakin itken, kun ymmärrän, kumpi niistä on minun kirjani. Sillä ei ole edes mitään merkitystä, sillä kumpi loppujen lopuksi olisikaan pahempaa? Se että tietämättömänä hukkuu onneensa  typerän, merkityksettömän elämän alkupuoliskolla vai se, että tietää peruuttamattomasti kuolevansa, elää joka hetki viimeisiä hengenvetojaan peläten jättävänsä tämän maailman keskeneräisenä?

Me kaikki lähdemme kesken kaiken, sillä elämää ei voi saattaa loppuun kuten tarinan voi. Ei ole hetkeä, jona hyvästien sanominen sattuisi yhtään vähemmän, eikä ole pistettä, joka päättäisi kertomuksen. Minäkin repeydyn koko ajan irti tästä maailmasta, pala palalta jotain on lopullisesti kadoksissa. Sieluni riekaleet kohoavat kohti avaruutta, joka on valtavaakin valtavampi. Sen suunnattomassa syleilyssä saatan nukahtaa, painaa pääni ja antaa itseni vihdoin levätä. Kyyneleeni odottavat kuitenkin aamuun ja riemu seuraa niiden perässä aivan kuten sateenkaari seuraa rajumyrskyä.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

John Green - Teoria Katherinesta

Kolme Greenin romaania luettuani voin todeta, että täydelliseen nuortenromaaniin tarvitaan vain traagisia rakkauskuvioita, neuroottiset päähenkilöt, mysteeri ja road trip. Aivan täydellisyyttä ei tämä viimeksi suomennettu Teoria Katherinesta ole, mutta rimaa se kyllä hipoo. 

Kun yhdeksästoista Katherine-niminen tyttöystävä jättää Colinin, hän on sydän säpäleinä. Onneksi höpsö Hassan pelastaa ystävänsä pulasta viemällä hänet matkalle, jolla on tarkoitus käydä kruununprinssi Franz Ferdinandin viimeisellä leposijalla. He vierailevat haudalla, mutta se johtaa johonkin vieläkin jännittävämpään.



Hahmot ovat hykerryttäviä: Colin, joka on hieman erikoinen useine kiinnostuksenkohteineen, koettaa kamppailla myrskyävän tunne-elämänsä kanssa. Sosiaalisesti älykäs Hassan puolestaan tukee kyllä kaveriaan, mutta kasvaa tarinan edetessä paljon muuksikin kuin pelkäksi sankarin aseenkantajaksi.

Teoria Katherinesta on kirja niille, jotka janoavat paitsi järkeä myös tunteita koskettavia tarinoita. Green tuntee nuoruuden ytimiä myöten: turhia herkistelemättä hän kuvailee identiteetin kanssa kamppailua, ystävyyttä - ja rakkautta, joka on vielä suloisen viatonta. 

Yhä edelleen erilaisuuden teema korostuu, aivan kuten Tähtiin kirjoitetussa virheessä ja Arvoitus nimeltä Margossa. Green myös kuvaa yksilön ainutlaatuisuutta ja silti samankaltaisuutta hämmästyttävän tarkkanäköisesti. 

Kirja on viehättävän älyllisesti rakennettu. Matematiikasta jotain tajuava (Hmm, mikä differentiaalilaskenta..?) saa varmasti paljon irti Colinin hillittömistä kaavoista ja yrityksistä ennustaa parisuhteidensa kestoa. Lopulta päähenkilökin tosin ymmärtää, että kaikkea tässä maailmassa ei voi mahduttaa logiikan piiriin.

Jos antaisin tähtiä, tämä saisi varmasti täydet viisi. John Green on aikamme huippuja, mitä realistiseen nuortenkirjallisuuteen tulee.

Arvostelukappale.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Kirsti Mäenpää - Mikko Tappura

En edes tiedä, kuinka törmäsin tähän kirjaan. Luen omakustanteita erittäin harvoin (mielelläni en koskaan), mutta jollain tapaa pidin Mikko Tappurasta. Virallisestihan kirja ei kai mikään omakustanne ole, vaan kustannusosakeyhtiö Kesuuran julkaisema kirja, mutta kyseinen kustantamo julkaisee nettisivujen mukaan myös omakustanteita.

Nivalalainen Mikko Tappura karkotetaan Siperiaan rangaistukseksi puukon kanssa heilumisesta. Hän ei kauaa työleirillä viihdy, vaan karkaa jalan läpi kylmän ja kolkon Venäjän. Yllättäen ihmiset ovat aivan avuliaita, vaikka tunnistavatkin hänet vankikarkuriksi.



Tappura on henkilönä hyvin inhimillinen. Kuinka häneltä voitaisiin täydellisyyttä odottaakaan? Karkuri, joka kaipaa takaisin kotiin rakastetunsa luokse, on varmastikin enemmän epätoivon ajama kuin jalojen aatteiden ruumiillistuma. Myös kirjan muut hahmot ovat häkellyttävän ja jopa viehättävän inhimillsiä.

Seutuhistorian kannalta kirja olisi varmasti vielä kiinnostavampi, sillä Mikko Tappura oli ellei todellinen, niin ainakin legendaarinen henkilö. Siperiaan myös karkotettiin 1800-luvulla paljon suomalaisia, joten Mikon tarina voisi olla kenen tahansa leiriltä karanneen tarina. Itselläni ei ole Nivalassa mitään sukujuuria tai tuttuja paikkoja, mutta silti kirja maalasi jonkinlaisen kuvan kaupungista ja sen historiasta.

Historiasta kiinnostuneelle kirja on varmasti innostavaa luettavaa. Itse lähden tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen etsimään tietoa suomalaisista Siperian työleireillä 1800-luvulla.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Kerstin Gier - Liitto

Unien kirjat -trilogian viimeinen osa on hauskuudestaan huolimatta haikeaa luettavaa. Taas pitää heittää hyvästit ihanalle maailmalle, jossa tuli viettäneeksi tuntikausia kirjoja lukiessa ja tapahtumia pohdiskellessa. No, on vain toivottava, että Gummerus jatkaa Gierin kirjojen kääntämistä vastakin.

Liitossa Liv ja Henry miettivät seurustelusuhteensa viemistä uudelle tasolle. Liv kärsii alemmuuskompleksista ja päättää kertoa pienen valkoisen valheen, joka johtaa hillittömiin kommelluksiin. Seurusteluasioiden pohdiskelulle ei kuitenkaan jää aikaa, sillä tulevan auringonpimennyksen koittaessa koko porukan uskotaan tuhoutuvan. Hieman irralliseksi jäävä juonikuvio ei sinänsä häiritse, sillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää toki tässäkin kirjassa, tosin ei niin paljon kuin aiemmissa. Liitto keskittyykin melko lailla päähenkilöiden ihmissuhdeongelmien puintiin.



Livin pikkusisko Mia yllättää salapoliisin taidoillaan. Pidän hänestä hyvin paljon, sillä hän muistuttaa itseäni lapsena. Olin kiinnostunut mysteereistä ja epämääräisistä salatieteistä. Myös muut hahmot hurmaavat, myös pahikset - ja eritoten pahikset, jotka eivät ole mustavalkoisia millään tapaa (kuten eivät hyviksetkään). Gier on onnistunut luomaan nuortenkirjalle epätyypilliset ambivalentit hahmot.

Itseäni kirja inspiroi kirjoittamaan. Jos olisin kirjailija, haluaisin ehdottomasti kirjoittaa jotain tällaista. Gierillä on sana hallussa, hahmot viehättävät, miljöö innostaa ja tarinakin on uskomattomassa nosteessa. Vau! Kunpa itselläni olisikin yhtä terävän humoristinen tapa kirjoittaa.

Yhtä ainoaa asiaa moitin: loppua. Secrecyn arvoitus paljastuu (ja tätähän tuskin spoilaamiseksi lasketaan, vai mitä?), mutta se, mitä siitä seuraa, sai minut hautaamaan pääni käsiini ja kirkumaan epäuskosta. Kirjan lukeneet, varmaankin arvaatte, mitä tarkoitan.

Kirjan kansia ja ulkoasun suunnittelua ylipäänsä ei voi kuin ylistää. Myös kääntäjä Heli Naski on tehnyt erinomaista työtä sanaleikinomaisten lausahdusten kääntämisessä. Kirjaan on panostettu, ja sitä on ilo katsella.

Arvostelukappale.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Heli Slunga & Jaana Seppänen - Lapin Lolita

Pitkään aikaan ei ole tullut vastaan kirjaan, joka olisi samaan aikaan näin ahdistava, hupaisa, pysähtynyt ja tapahtumia täynnä. Bitch lit -kirja saa kyllä pohtimaan moraalia ja seksuaalisuutta enemmän kuin tarpeeksi.

Irene on lappilaistyttö, joka on päättänyt repäistä vanhan elämänsä riekaleiksi kerralla: hän muuttaa Helsinkiin aikeenaan myydä neitsyytensä huutokaupalla. Monenkirjavien ilmoitusten joukosta löytyy Johtaja, joka ei ole oikeasti johtaja mutta silti valmis maksamaan tarpeeksi.

Nämä kaksi ihmistä tapaavat ravintolassa, ja kirjan tapahtumat keskittyvät pääasiassa yhden ainoan aterian ympärille. Aluksi hahmot ovat hiukan etäisiä, mutta keskustelun ja takaumien edetessä molemmista paljastuu elämän kolhima ja rikkinäinen ihminen. Kirja on traagisen absurdi: lukija tuntee väkisinkin sääliä juuri niitä hahmoja kohtaan, joita pitäisi vihata.

Irenen kanssa samassa hostellissa asuva Nadja on strippari, joka tarjoaa myös privaattiesityksiä. Hän ikävöi lastaan, Mashaa, ja kuten kirjan takakansi sanoo, haaveilee tavallisesta elämästä. Hän ei ole ainoa huora hostellissa: muutama muukin nainen on asettunut sinne asumaan. Prostituoidun elämää kuvataan realistisesti kuitenkaan turhia liioittelematta.

Venäläisnaiset eivät sinänsä tarinaan liity, mutta varsinkin Nadjalla on suuri osuus Irenen seksuaalisuuden muodostumisessa. Irene tarkkailee Nadjaa ja valehtelee nimensäkin nimeten itsensä uudelleen tämän mukaan. Hän ikään kuin koettaa samaistua prostituoituihin, vaikka koko ajan miettiikin, onko hänen käytöksensä sopivaa.



Johtaja taas muistelee muutaman vuoden takaista Thaimaan-reissua, jolla hän tutustui Songiin, paikalliseen prostituoituun. Ongelma vain oli, että Johtaja oli naimisissa ja Song runsaasti alaikäinen.

Seksi ei ole mikään helppo asia, mikäli tätä kirjaa on uskominen. Ihminen voi riisua vaatteensa, mutta ei kokemuksiaan, ja kaikki teot vaikuttavat myöhempään elämään. Kirja ei ole mitään kevyttä luettavaa, ja siitä jäikin vähän likainen jälkimaku. Kiitän kuitenkin sitä, että kirja oli älyllisesti kutkuttava ja sisälsi hienot, moniulotteiset henkilöhahmot.

Arvostelukappale.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Kesänovelli: Malviglo (1/4)

Malviglo on esperantoa ja tarkoittaa kaihoa tai selittämätöntä kaipausta. Anna O., tämä on omistettu sinulle. Hyvää syntymäpäivää!

Linkki osaan (2/4).
Linkki osaan (3/4).
Linkki osaan (4/4).

Malviglo

1

Kun kaikki matkalaukut on kannettu eteiseen ja auto kaasuttaa pihasta pois jättäen jäljelle epävarmuuden ja pelon ja sähköiset rasahdukset keuhkoissa, uskaltaudun katsomaan Albinia, joka seisoo koristeellisten, ylväiden portaiden juurella niin hämmästyttävän hiljaa ja paikallaan että voisi luulla jonkun kantaneen hänet siihen ja jättäneen paikalleen odottamaan ajan hampaan puraisua.

Hänen silmänsä ovat muinaisia maanalaisia lähteitä tippukiviluolastoissa, täynnä viisautta ja voimaa - kirjailijan silmät. Hiukset ovat pitkät ja kiharat ja tuovat mieleen Mustien maanosassa -kirjan miespäähenkilön. Kriitikot epäilivät, että Albin olisi kopioinut veljensä ennenjulkaisemattoman päiväkirjan ja hiukan muokannut tekstiä niin, että päähenkilö vaikuttaisi enemmän häneltä itseltään, mutta on vaikea uskoa, että mies jolla on tuollaiset silmät ei olisi nähnyt maailman suurimpia ihmeitä.

Albinin iho hohtaa vaaleana kynttilänvalossa ja vaikka olenkin aina ajatellut, että kirjailijat ja taiteilijat ovat mysteeriolentoja, valtavan suurenmoisia ja arvoituksellisia, nyt kaikki ennakko-oletukseni kertautuvat tuhannella ja tajuan, millainen taivasten olento on se, jolla on lahja käyttää sanaa miekkanaan. Hän lähestyy minua, hymyilee ja minä ojennan käteni. Pitkät hiukset loivine kiharoineen heilahtelevat ja minä tuijotan kun hänen katseensa vetää omat silmäni sisäänsä. Aivan kuin hän näkisi tarinani, aivan kuin hän näkisi minut.

Hän tervehtii kevyesti syleilemällä, minä lasken käteni varovasti hänen selkäänsä pitkin kiharoina valuville hiuksille. Hän hengittää niin kauniisti ja minä yritän hengittää samaan tahtiin. Kehomme hädin tuskin koskettavat.

Hän tuoksuu partavedeltä ja punaviiniltä. Minusta tuntuu kuin olisin astumassa traditioon mukaan, että kaikki käyvät aikuistumassa kirjailijan luona mutta asia ei ole niin, minä saan olla ainutlaatuinen ja aion ottaa kaiken irti tästä, juoda punaviiniä tai oikeastaan mitä tahansa hänen kanssaan ja hän saa opettaa minulle miten olla kirjailija.

Hän kysyy nimeäni. "Anica Kadic", vastaan ja tunnen kuuman veren räjähtävän kasvojeni suonissa, hohkaan metsäpalona kun Albin hymyilee.

Hän ottaa minua kädestä ja johdattaa portaikon läpi, talossa on kovin pimeää kynttilöistä huolimatta. Minun huoneeni on suuri ja yhdellä seinustalla on valtava ikkuna. Voin kuvitella aamut joina valo valuu lasin läpi ja herättää minut.

Kiitän häntä, voisin vaikka käydä polvilleni mutta olen jähmettynyt. Albin pyytää minua illalliselle kanssaan, me syömme ja juomme punaviiniä. Hädin tuskin vaihdamme sanoja - viestit väreilevät ilmassa välillämme.



2

Seuraavana päivänä me keskustelemme kirjallisuudesta. Minä kerron käsikirjoituksesta, jota olen kirjoittanut jo vuoden, ja hän kertoo tietokirjoista, joita työstää.

Hän kysyy, mitä kirjoitan. Vastaan kierrellen. Déjà vu kummittelee mielessäni koko ajan, sen hypnoottisen kaunis päähenkilö katsoo peilistä, kun olen varomaton ja uppoudun tuijottamaan tyhjää jossain peilin heijastaman arkitodellisuuden takana.



Albin sytyttää pari kynttilää kattokruunusta. Pian on talvi ja keskipäivän porvarillinen hämärä kultaa kovin monesti ne hetket, jolloin olisi tarpeeksi valoa nähdä tilanteen valheellisuus. Kuten nyt, ja kuten aina Albinin lähellä, hämärä vain ympäröi minut, kietoo hiusmaiset säikeensä ympärilleni.

Hän sanoo, ettei saa tulta mielestään. Hän polttaa kynttilöitä koska valo on ainoa asia joka voi repiä pimeyden riekaleiksi. En haluaisi lainata hänen sanojaan, toistaa niitä kuin epätoivoisia kuiskauksia korkeammalle voimalle, mutta niissä kiteytyy täydellisen selvä ja kirkas ajatus, ne valaisevat mieleni säkenöivämmäksi kuin aurinko tai edes kuu.

"Kuinka paljon voisitkaan saavuttaa", hän sanoo jo kun on lukenut ensimmäisen sivun. "Sinun sanasi viiltävät minua syvältä. Sinun sanasi ovat niin vahvoja, etten ymmärrä, miten et ole itse musertunut niiden alle."

"Minä en muserru. Jos puhumani sanat olisivat vieraita, ne sortaisivat minut, mutta koska ne ovat osa itseäni, ne eivät tuhoa minua. Jos puhuisin sinun lauseitasi, minä musertuisin koska en kestäisi kirkkautta. Mutta pimeät kertomukset sulautuvat hämärään, savuiseen mieleen oikein hyvin.
Minä en tiedä, mitä haluan saavuttaa, Albin, ymmärrätkö? Sinä kirjoitat kaukaisista maista, mutta minä kirjoitan siitä kuinka viisi miestä imee samaa sikaria pyöreän pöydän ympärillä ja enkeliltä näyttävä nuori nainen joutuu juoksemaan heitä karkuun. Mitä hän todella juoksee karkuun, Albin? Ja mikä tärkeintä - missä hän juoksee? Onko se paikka todella olemassa? Entä ne miehet?"

Hän ottaa kasvoilleen ylimielisen ilmeen, joka suojaa silloin, kun epätietoisuus on mahdoton myönnettäväksi ja väittää minun kaivavan asioita liian syvältä. Tai silloin, kun oppilas on viimein päihittänyt opettajansa älyllisessä väittelyssä, eikä opettaja tiedä, kuinka vastata. "Keskity siihen, mitä on", hän sanoo ja puhaltaa yhden kynttilöistä sammuksiin. Savu saa silmäni vuotamaan.

"Minä nimenomaan keskityn siihen, mitä on. Minä vain keskityn siihen niin paljon, että syventyminen alkaa näyttää uppoamiselta. Tiedätkö, miksi Déjà vu’n Olgica on pinnallinen, kaunis ja typerä? Koska hän ei ole sitä. Hän saattaa pukeutua oranssiin pooloon ja keikutella takapuoltaan mallikursseilla näyttääkseen kokemattomille ja julkisuutta janoaville tytöille, kuinka yksinkertaista on muuttaa oma olemuksensa haluttavaksi sekunneissa - mutta tietysti hän ymmärtää omien tekojensa ironian! Sitä ei vain sanota ääneen, koskaan ei sanota ääneen sitä mitä oikeasti tarkoitetaan, ja siksi lukeminenkin on oikeastaan vain sitä, että sietää kirjailijan valehtelua tiettyyn rajaan asti.

Huomaatko, pitää uskotella että ymmärtää vaikkei oikeasti tajuaisi hölkäsen pöläystäkään ja yhtäkkiä olla ihon alla. Tekstin sisällä, liikekumppanin puheissa, missä vain. Sinä, Albin, et ole sen viattomampi. Jos Mustien maanosassa purettaisiin palasiksi ja sitten käännettäisiin joka ikinen sirpale toisinpäin, mitä löytyisi?"

"Anica, en minä osaa vastata noin vaikeisiin kysymyksiin. Olen niin yksinkertainen. En ymmärrä", Albin mutisee muka avuttomana ja sanokaa minun sanoneen tämä aivan suoraan - hän teeskentelee teeskentelyä! Kuinka typerää, kuinka järjetöntä. Vaikka minunkin sanoistani kuultavat tuhannet valheen kerrokset, ne ovat sentään niin ohuita, että niistä näkee läpi. Albinin valehtelu on mielikuvituksetonta, tasapaksua ja järjettömän huvittavaa. Melkein voisin nauraa, mutta en halua, että Maestro häviää sanasodan kanssani - vielä.

Menemme sohvalle istumaan. Albin sytyttää jälleen uuden kynttilän. Alan hyräillä Keep the Candle Burning -laulua. Pierce the dark, keep the candle burning. Lävistä pimeys, kuinka runollista, kuinka kaunista. Albinilla lienee jokin olympiatulen palamassa pitämistä vastaava fiksaatio sammumattomaan valoon. Vielä joku päivä hänen kaikki kynttilänsä ovat haihtuneet ilmaan. En tiedä mitään steariinihapon reagoinnista, mutta epäilen, että pienet kynttilän hiukkaset solmivat liittoja ilman kanssa ja sitten lentävät korkeuksiin, kauas täältä.

"Oliko sinulla muuta sanottavaa käsikirjoituksestani, Albin?"

"Sanoisin, että tämä muistuttaa hiukan Siegfried Lenzin tyyliä. Tajunnanvirta, jossa kuitenkin eskaloituu hetkellisen kauneuden illuusion merkitys. Käytän sanaa illuusio juuri siksi, että kaikki abstrakti on illuusiota. Me voimme kuvitella asioita, jotka eivät ole olemassa, mutta meidän kuvitelmamme ovat olemassa. Minä voin käyttää sanaa rakkaus, ja vaikka kukaan muu ei tiedä, mitä minä tuolla sanalla tarkoitan, minun kuvitelmani on täysin todellinen. Yhdistelen muita abstrakteja käsitteitä toisiinsa - uskollisuus, sitoutuminen, rehellisyys - ja saan muodostettua siitä jonkinlaisen seoksen, jonka tarkoitus on olla tunne merkittävästä ihmissuhteesta. Sanan ‘tunne’ sijasta voisi oikeastaan käyttää myös sanaa illuusio, sillä sinulle merkittävä ihmissuhde voi olla ja aivan varmasti on jotain muuta kuin minulle itselleni.

Tätä siis on kirjoittaminen, Anica. Minä sanon sanan, jonka merkityksen luulen tietäväni, ja sinä näet sanan, ja sen merkitys on sinulle aivan omanlaisensa. Me kumpikin luomme illuusioita, rakennamme valtavia maailmoja pelkkien kuvitelmien varaan. Onko minun vastuullani, jos joku kokee tulleensa huijatuksi, koska muka valehtelen lukijalle? Ei ole täydellisesti määriteltäviä sanoja. Jos joku valehtelee, se on lukija, joka huijaa itseään. Enkä tässä tarkoita mitään pinnallisia konnotaation ja denotaation määritelmiä. On nähtävä niidenkin lävitse. Kirjailija ei tarkoita mitään, koska sivumerkityksilläkin on sivumerkityksiä ja niin edelleen, loputtomasti, kunnes yksi ainoa kertomus sulautuu koko maailman yhteiseen, tiedostamattomaan alitajuntaan."

"Uskomatonta... Aivan uskomatonta ajatuksen kananlentoa. Vai oliko tuossakin jotain, minkä läpi minun pitäisi kenties nähdä? Kun sanoit yhteinen, tiedostamaton alitajunta, olin purskahtaa nauruun. Kuinka joku noin pitkälle päässyt kirjailija voi uskoa psykoanalyyttisiin teorioihin? Kerro nyt edes, että olet oikeasti Freudin reinkarnaatio, joka on saapunut maan päälle vain kiusaamaan ihmisiä ja tekemään aloittelevien kirjailijoiden olon tukalaksi."

"Teenkö minä sinun olosi tukalaksi?" Albin kysyy kuriton pilke silmissään.


Kommentteja ja palautetta saa toki antaa, vaikka tämä jo tavallaan julkaisukunnossa onkin. Se, joka tietää jälkimmäisen kuvan henkilön (ilman Googlea!) saa keksin.