keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Rainbow Rowell - Fangirl

Rainbow Rowellin Fangirl on ihana kirja. Ensimmäinen kyseiseltä kirjailijalta lukemani kirja on Eleanor & Park, josta myös pidin kovasti. Fangirl on hieman aikuismaisempi, ehkä enemmän aikuisten- kuin nuortenkirja. Young Adult olisi ehkä paras termi kuvaamaan kirjaa, jonka päähenkilö on 18-vuotias yliopisto-opiskelija.

Cath on ensimmäistä vuottaan yliopistossa, mutta pääsee silti edistyneempien kurssille kirjoitustaitojensa ja innostuksensa ansiosta. Hän on kirjoittanut vuosia fanifiktiota Simon Snow'sta, hieman Harry Potteria muistuttavasta hahmosta kaksoissiskonsa Wrenin kanssa. Wreniä kuitenkin viehättää enemmän villi opiskelijaelämä kuin tylsä kirjoittelu tai yhteydenpito kaukana asuvaan isään.



Cath ei oikeastaan haluaisi olla yliopistossa ollenkaan. Hänen huonekaverinsa Reagan, kuten myös tämän poikaystävä Levi, pitävät häntä outona ja syrjäänvetäytyvänä - mitä Cath kieltämättä onkin. Välillä teki mieli ravistella Cathia siksi, että tämä on sellainen tylsimys.

Kirjoittamisesta hän saa kuitenkin voimaa ja iloa, vaikka kirjoituskurssin opettajan mielestä fanifiktio ei mitään oikeaa kirjallisuutta olekaan. Metafiktiiviseen tyyliin juonen sisällä kulkee oma juonensa: Cathin kirjoittama Snow-fanifiktio. Levi innostuu siitä, ja Cathkin alkaa avautua kuorestaan.

Kirja on kielellistä ilotulitusta ja juoni on rakennettu huolella. Jos yleensä kirjat ovat ruisleipää, tämä on kakkua... tai jotain. Hassu vertaus, mutta ymmärrätte kyllä.

Pähkinänkuoressa: Fantastinen, hämmästyttävä ja älykäs kirja kaikille niille, jotka haluavat lukea hyvää nuortenkirjallisuutta. Kirja on tosin englanniksi, eli vain kielitaito, raha tai kirjaston valikoimat ovat esteenä. Suosittelen ehdottomasti myös Eleanor & Parkia, joka on suomennettukin. Rowell on saanut minut koukkuun.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Anja Snellman - Antautuminen

Antautuminen on ensimmäinen Snellmanilta lukemani kirja. Haastatteluja ja muitakin juttuja olen kyllä kirjailijasta kuullut ja päässyt ymmärrykseen siitä, että esikoinen Sonja O. kävi täällä on noussut jonkinlaiseksi klassikoksi. Viimeisin teos on kuitenkin omaelämäkerrallinen. Hieman Knausgårdin tyyliin Snellman kertoo omasta elämästään zoomaten erityisesti ulkopuolisuuden tunteisiinsa ja erityisherkkyyteensä.



Erityisherkkyys on se asia, joka minulta nosti niskakarvat pystyyn tätä lukiessa. Elaine N. Aron on saanut aikaan muotidiagnoosivillityksen, jolla ei ole mitään lääketieteellistä pohjaa. Tämä näennäisesti harmiton hömppäpuoskarointi on kuitenkin saanut aivan tavallisetkin ihmiset kokemaan itsensä ainutlaatuisiksi. Joidenkin hybris on vain kokenut turhankin pikaisen kasvupyrähdyksen tämän termin ansiosta: erityisherkkyys liitetään taiteellisuuteen, mikä on omiaan vetoamaan luoviin ihmisiin.

Tunnistan tosin itseni 80%:sesti erityisherkän kuvauksesta, mutta niin moni muukin. Siksi suhtaudun siihen kriittisesti.

Muuten kirjan tarina on kiinnostavaa luettavaa: hieman erilainen, syrjäänvetäytyvä tyttö koettaa pärjätä maailmassa, jossa hänen odotettaisiin olevan ulospäinsuuntautunut ja reipas. Samaistuin tähän hahmoon vahvasti. Myös päähenkilön kokemukset esikoisteoksen julkaisun jälkeisessä myrskyssä oli kiinnostavaa luettavaa.

Kuvaukset äitiydestä ja parisuhteesta eivät puolestaan olleet niin kiehtovia, sillä ne ovat omasta maailmastani niin kovin kaukana.

Tarina oli ihan positiivinen kokemus, mutta noin muuten kirjasta jäi todella ikävä, omahyväinen ja itsekorostava jälkimaku. Haukkumanimet otsikoina saivat aikaan lähinnä myötähäpeää.

Kielellinen osuus on ärsyttävistä tekotaiteellisista koukeroista huolimatta oivallinen: huomaa, että Snellman on kirjoittanut vuosikymmeniä. Teksti on ammattimaista ja juonenkuljetus tiivistä.

Lukukokemus on poikkeuksellisen ristiriitainen: pidin, mutta toiste en lukisi.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Paula Havaste - Maan vihat

Varoitan, että tämä postaus sisältää valtavasti juonipaljastuksia edellisestä osasta! Lue omalla vastuulla.

Maan vihat on toinen osa Paula Havasteen mainiota 1100-luvulle sijoittuvaa Vihat-sarjaa. Edellisestä osasta, Tuulen vihoista, pidin. Historiallisista epätarkkuuksista huomauttanut kommentoija kyllä sai minut lukemaan tätä kirjaa vähän tarkemmin, mutta tietämättömyyteni vuoksi minun on vaikea sanoa yhtään mitään historialliseen paikkaansapitävyyteen. Valitettavasti luin edellisen osan kaksi vuotta sitten, joten en paljoa muista.

Nyt kuitenkin sain tartuttua Maan vihoihin, ja ah, miten mutkattomasti palasinkaan siihen maailmaan, johon Havaste jo edellisessä osassa minut tutustutti. Kertte on kyllä edellisestä kirjasta muuttunut melkoisesti: hän ei ole enää lainkaan niin häijy. Itsekäs kyllä, mutta niinhän me kaikki.


Kun Lallin saadaan tietää surmanneen piispa Henrikin, alkaa armoton ajojahti. Kertte saa kuitenkin lunastettua miehelleen vapauden lupautumalla Arimon, piispanmiehen vaimoksi. Liitto vie Ruotsiin, jossa Kertte ikävöi rakastaan mutta samalla kuitenkin kokee tunteita Arimoa, nykyistä miestään kohtaan.

Paikoitellen kirja on kuin Matkantekijä: siinä on runsaasti ajankuvaa ja vielä runsaammin erotiikkaa - ei häiritsevästi, mutta kuitenkin niin paljon, että se alkoi näyttäytyä silmissäni lähinnä romanttisena romaanina.

Huvittavana piirteenä voisin mainita Arimon nimivalinnan: hän tuo mieleeni Fingerporeista tutun ekshibitionistin ja yleispervon Asko Arimon. Hahmokin vaikutti jotenkin vastenmielisemmältä, kun heti kuvittelin hänet jonnekin puistikkoon vaanimaan viattomia ohikulkijoita.

Taikuus on tässä osassa ehkä vieläkin suuremmassa roolissa kuin edellisessä kirjassa. Taustatyö on tehty huolella, historiallinen miljöö on uskottava, mutta silti ihmissuhdekeskeisyyden vuoksi tämä kirja kallistuu enemmän viihteen kuin historiallisen romaanin puolelle. Sehän ei ole paha asia - tämä kirja on aivan täydellistä "kesähömppää" hieman fiksumpaa viihdykettä kaipaaville.

Seuraavan osan, Veden vihat laitoin jo varaukseen. Se ilmestyi kesäkuussa.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Lukumaratonin sato: 8 kirjaa, 2604 sivua

Se on sitten ohi! Lukumaraton nimittäin; luettaviksi valikoitui sittenkin vähän eri kirjoja kuin oli alunperin tarkoitus.



  • Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
  • Paula Havaste: Tuulen vihat
  • Veronica Roth: Neljä
  • Zaharia Stancu: Hullu metsä
  • Kari Sallamaa: Viisi sinistä miestä
  • Tapani Heinonen: Kuka heilutti pesäpuuta
  • Markku Ropponen: Kuhala ja vapaa pudotus
  • Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Ihan hyvin siis meni. Nyt en jaksaisi ollenkaan lukea, kirjoittaa vain!

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Lukumaraton alkaa N-Y-T nyt!

Tämä postaus ei päivity. Kerron välietapeista Twitterissä (@Maria_paperilla) ja teen lopetuspostauksen blogin puolelle.

Nämä kirjat aion lukea:




  • Paula Havaste: Tuulen vihat
  • Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
  • Lemony Snicket: "When did you see her last?"
  • Veronica Roth: Neljä
  • Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
  • Zaharia Stancu: Hullu metsä
Taustamusiikkina on Susanne Sundførin Ten Love Songs -albumi. Ostin myös vähän eväitä (kyllä, suklaata).

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Tua Harno - Oranssi maa

Tua Harnon Oranssi maa kertoo Sannasta, joka on poikaystävän jättämä, raskaana ja pahasti opinnoissaan jäljessä. Isä lähettää hänet australialaiseen kaivoskaupunkiin kirjoittamaan graduaan. Siellä hän tapaa Raldan, henkisen opettajan, joka saa Sannan lupautumaan vaellukselle kanssaan. Tuo vaellus kuitenkin muuttaa kaiken. Sanna lähtee autiomaahan suurin odotuksin, mutta hieman alleviivaavasti löytääkin lopulta itsestään tahdon elää omaa elämäänsä kuten haluaa.



Kirjan toinen päähenkilö on nelikymppinen suomalainen Martti, joka reissaa ympäri maailman kaivoksia perhettään kaivaten. Hän on, kuten Sannakin, elämän ja perheensä rikkoma. Stereotypioitani suomalaisesta, ongelmia vatvovasta kirjallisuudesta ei ainakaan tämä kirja hälventänyt, mutta sentään Harno on luonut elämän murjomat hahmonsa tyylillä.

Sanna on pelokas miesvaltaisessa kaivoskaupungissa, mutta hieman ironisesti ainoa todellinen vaara on nainen: Ralda vaelluksineen. Miesten ja naisten suhteita ja jännitettä sukupuolten välillä Harno käsittelee hyvin, ehkä tosin turhan korostavasti. Lukija ei ole tyhmä ja ymmärtäisi puolestakin sanasta. Kirjailijoiden helmasyntiin, auki selittämiseen, Harno ei kuitenkaan kirjan tärkeimmän tapahtuman kohdalla sorru, mistä olen kiitollinen. Ihmissuhteiden ahdistavuutta on kuitenkin käsitelty lähes liioitellen. Paikoitellen itseäni alkoi jopa huvittaa yletön vatvominen, erityisesti Sannan vanhempien eroja koskien.

Suomalaiseksi kirjaksi tämä on oikein hyvä. Ehkä olen liian tottunut amerikkalaiseen kirjallisuuteen, josta Suomessa julkaistaan pääasiassa vain parhaat palat, mutta suomalainen synkistely ja tekotaiteellinen kielellä temppuilu ei vain iske. Harno on kyllä Pulkkisensa lukenut, ja valitettavasti sen huomaa tekstistä. Erityisesti suomalaisten nuorten naiskirjailijoiden tapa lisätä tekstiinsä turhaa, "kirjallisesti taidokasta" höttöä saa lukijan lähes itkemään: tässä olisi tarvittu vähän ankarampaa kustannustoimittajaa.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Lukumaraton 2016: Ennakkotunnelmat ja suunnitelmia

Osallistuin Blogistanian lukumaratoniin viimeksi vuonna 2014. Viime blogivuosi oli hiljainen. Tänä kesänä kuitenkin koen, että minulla on aikaa ja tahtoa osallistua tällaiseen vähän isompaan tempaukseen.

Tavoitteena on lukea ainakin seuraavat kirjat:

  • Lemony Snicket: "When did you see her last?"
  • Lemony Snicket: "Shouldn't you be in school?"
  • Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
  • Veronica Roth: Neljä
  • Zaharia Stancu: Hullu metsä
Listassa on vain viisi kirjaa, mutta lisään todennäköisesti vielä pari vähän sen mukaan, mitä saan luettua ennen lukumaratonia.

Kuva: Niina Tolonen

Tunnelmasta noin yleisesti: Olen innoissani. Erittäin innoissani.

Luen todennäköisimmin sängyssä tai sohvalla. Myös lattia on erittäin mahdollinen lukupaikka. Aikatauluista en ota stressiä tai laskelmoi muutenkaan: Leikkiähän tämä loppujen lopuksi on.

Hauskaa lukumaratonia teille kaikille! :D

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Pete Suhonen - Koira joka kävi coffee shopissa

Tämä kirja päätyi käsiini sattuman kautta. En ollut koskaan kirjasta kuullutkaan, ja kun näin sen kirjaston hyllyssä, ajattelin sen olevan mukahauskaa ja -taiteellista höttöä. Vaan kas, eipä ollutkaan.

Koira joka kävi coffee shopissa on irvingmäisin kotimainen kirja, jonka tiedän. Se on kuitenkin myös jollain tapaa David Foster Wallacen tyyppinen loputtomine - ja aivan hemmetin kiinnostavine - alaviitteineen. Pete Suhonen on aivan mahtava kirjailija - miksi en ole kuullut hänestä aiemmin? Ja kuka ihme on suunnitellut näin hienolle kirjalle niin luotaantyöntävän kannen?

Jami on Pizza-Cabissa töissä ja kuljettaa pitsoja työkseen. Hänen pomonsa on muhkean perinnön saanut, kukkaa poltteleva Ahmed, ja niinpä Jamikin ajautuu pian tajunnanlaajentajien ihmeelliseen maailmaan. Kuriiriksi hän ei tahdo, mutta Ella-serkun hoitoon antama koira Papa hoitaa asian.

Jami päättää laittaa koiran tuomaan Amsterdamista muhkean määrän heroiinia, mutta siitä seuraa kauhea ja silti ilahduttava tapahtumasarja. Kun vielä hyperseksuaalisuudesta kärsivä Anna liittyy joukkoon, ihmiset alkavat kiintyä toisiinsa vaikeuksien keskellä - ja huomata, että elämä on todellakin elämisen arvoista. Huumeilla tai ilman.



Hahmot perustuvat muka tositapahtumiin. En voi ollenkaan sanoa, onko kyse metafiktiivisestä tehokeinosta vai todellisista henkilöistä, mutta välillä kertomus vaikuttaa turhan absurdilta ollakseen reaalimaailmasta napattu. Suhonen on siis sanojensa mukaan haastatellut ihmisiä, joihin kirjan hahmot perustuvat. Totta tai ei, ainakin kirja on spektaakkelimaisen mukaansatempaava.

Suhonen sai siis kunniamaininnan Otavan nuortenromaanikirjoituskilpailussa vuonna 2015. Kustantamo on kuitenkin WSOY, ja on helppo arvata miksi: Otavalla, tuolla "kustannusmaailman Pohjois-Korealla" on tuskin liiemmin halua julkaista näin räävitöntä kirjallisuutta - etenkään nuorille. Tosin kirjan takakansikin varoittaa teoksen olevan täysi-ikäisille. Nyt kaikki alaikäiset, lukekaa tämä kirja! Kuten myös vanhemmat ihmiset, jotka yhä muistavat nuoruutensa kompuroinnit.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Kirjoita tai kuole #7 - Kuinka löytää se mitä ei ole (+ Malviglo)

Olen julkaissut blogissani kesänovellin nyt kesäkuun aikana, ja ajattelin avata sen teemoja ja kirjoitusprosessia noin muuten. Kerron myös siitä, mitä muuta kirjoitan - ja miksi. Samaa teemaa käsittelen teksteissä Romaanikirjailija Maria Kinnunen, tapa itsesi ja Runoilija Maria Kinnunen, nouse haudasta.

Malviglo on monien intertekstuaalisten kerrosten summa. Inspiroiduin valtavasti elokuvasta Vec vidjeno (tunnetaan myös nimillä Reflections ja Déjà vu). Se on 1980-luvulla tehty jugoslavialainen psykologinen kauhuelokuva, joka kannattaa ehdottomasti katsoa - mikäli satut löytämään jostain netin piraattiversiosta tekstit. Elokuva on myös YouTubessa. DVD:tä ei ole ainakaan tietääkseni Suomessa tai lähimaillakaan julkaistu. Saman ohjaajan Variola Vera pääsi myös mukaan novelliin. Kyseistä elokuvaa en ole kuitenkaan vielä katsonut.



80-luvun musiikki ylipäänsä, mm. Keep the Candle Burning ja Brother Louie saivat minut innostumaan. Ystäväni Anna, jolle novellini kirjoitin, kuuntelee kasarimusiikkia rikollisen paljon, ja ripottelemalla näitä vihjeitä sinne tänne muistin häntä. Unohtamatta tietenkään sitä, että novellini koko idea oli alun perin hänen. Kuitenkin siitä tuli aivan toisenlainen kuin hänen versiostaan: tämä on juuri se syy, miksi kirjallisuusmaailmassa on mahdotonta kopioida toisten ideoita.

Malviglon kirjoittaminen oli tunteikasta. Viimeistä lukua kirjoittaessani vain itkin ja itkin. En ollut osannut odottaa sellaista, vaikka koko tarina onkin täynnä tunnetta - siis minulle. En oleta lukijan löytävän tarinan seasta mitään konkreettista mihin tarttua, mutta olen tehnyt parhaani, jotta kaikki se lataus ja merkitys, joka siinä itselleni heijastuu, välittyisi myös lukijalle.

Vec vidjeno, josta olen ottanut mm. suurimman osan nimistä ja Anican novellin nimen, on yhtä heijastusten ja jatkumoiden verkkoa. Tämän tunteen olen koettanut myös novelliini sisällyttää: koko elämä on vain peilipintaa ja tie ihmisen sisään käy toista kautta. Anica koettaa kirjoittamalla etsiä jotain, minkä muut kuvittelevat näkevänsä. Jollekin lukijalle Anican uppoutuminen sisäiseen maailmaansa saattaa olla rasittavaa, mutta kerronnan kannalta se oli välttämätöntä: muutenhan tarinassa ei tapahtuisi juuri mitään, ja vaikka tapahtuisi, se vaikuttaisi selittämättömältä.

Albin Järvinen oli muuten oikea henkilö. Hän oli kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu mm. Mustien maan-osassa.

Kiitän sinua, jos ja kun novellini jaksoit lukea, ja mikäli et sitä (vielä) ole tehnyt, linkit jokaiseen osaan ovat tässä:

Malviglo (1/4)
Malviglo (2/4)
Malviglo (3/4)
Malviglo (4/4)

Sitten voisinkin kirjoittaa siitä, miten kirjoitan. Otsikko on kuvaava: kirjoittaminen on mielestäni sitä, että löytää jotain, mitä ei ole. On tavoitettava tunne ja löydettävä sille sanat. En ole toiminnan ihminen, mitä kirjoittamiseen tulee: mikään maanjäristys, murha tai avioero ei voi vetää vertoja sille myrskylle, joka ihmisen sisällä raivoaa. Olen monesti sanonut elämän olevan silkkaa tragediaa alusta loppuun - mitä muuta se voisi olla? Synnymme tänne ja se on samalla siunauksemme ja kirouksemme. Itse tavoittelen niin rikkumatonta täydellisyyttä, että ymmärrän itsekin sen saavuttamisen olevan mahdotonta. Siksi kaikki tapahtumat muistuttavat minua epäonnistumisestani. Konfliktini, painini maailman kanssa ei siis synny ulkoisista vaan sisäisistä jännitteistä.

Perfektionismi ja kokemattomuus ovat hirvittävä yhdistelmä. Kuitenkaan hyvää tai erinomaista taidetta ei synny pitämällä rimaa "hyvän" korkeudella - rima on nostettava niin ylös, että tulos on epätäydellisyydestään huolimatta tyrmäävä. Kirjoitin Malvigloa noin kuukauden enkä editoinut sitä juuri lainkaan: tiesin, että juuri tuossa muodossa se täyttäisi tarkoituksensa. Ehkä viiden vuoden päästä luen sitä silmät päästäni häveten, mutta juuri tällä hetkellä se on parasta, mihin pystyn.

Kirjoittaminen on jollain tapaa kadotetun jahtaamista. Paradoksaalisesti sen voisi sanoa olevan syvyyksiin kohoamista tai taivaaseen sukeltamista: voiman ja vastavoiman yhtäaikaista olemassaoloa ja kumoutumattomuutta. Minulla on todellisuus, mutta sitten on sen rinnakkaisversio: tarina. Tuo tarina on kuitenkin paljon muutakin kuin vajaa totuus. Sen maailmassa on myös paljon sellaista, mitä omassa maailmassani ei ole. Tiettyjä vivahteita, joista yhtäkkiä tajuaakin todellisuuden olevan vain unta. Enkä edes puhu fantasiakirjallisuudesta. Realistisessakin kirjallisuudessa kirjailija luo jotain, mitä ei ole. Se on ihmisen luoma todellisuus, mutta silti se karkaa kirjailijan ja lukijan ulottumattomiin.

Eikö sitä paitsi ole ihmeellistä, että tarinat ovat niin ehdottomia, vaikka niiden kirjoittajana on yleensä vain yksi ihminen, ponnahduslautana mielikuvitus ja lukijoina tuhansia ihmisiä, joista jokaisen mielikuvitus on täysin erilainen kuin kirjailijan - vai onko? Tämä kysymys lähestyy jo filosofiaa ja metafyysisiä kysymyksiä todellisuuden luonteesta.

Mitä ihmettä sitten kirjoittaessani tavoittelen? Maailmaa, joka olisi täydellisempi kuin omani? Mitä täydellisyys edes voisi tarkoittaa? Jos romaanin maailma olisi täysin samanlainen kuin maailma jossa elämme, ei kyse olisi romaanista. Jotain on aina jätettävä pois. Kukaan ei voi puhua miljardien ihmisten suulla, eikä tarvitsekaan. Romaaniin syntyy aina jonkinlainen tyhjiö, joka täyttyy lukijan omilla ajatuksilla.

Jotta kirjoitus ei menisi liiaksi mutuiluksi, mitä se kieltämättä jo on, minun täytyisi varmaankin esittää jonkinlaisia konkreettisia esimerkkejä. Hieman vaikeaa se on, sillä kirjoittaminen ei ole konkretiaa nähnytkään. Kaikki kommunikaatio ihmisten välillä on pelkkiä symboleja symboleiden sisällä, merkityksiä toisensa jälkeen. Kirjaimet, sanat, lataukset, äänensävyt... Konkretiasta ei voida puhua, kun kaikki perustuu vain abstrakteihin, äänettömiin sopimuksiin.

Ehkä siis on sanottava vielä sananen malviglosta - ei sentään enää novellistani. Esperantoksi malviglo tarkoittaa kaihoa tai selittämätöntä kaipausta, ja kyllä, olen luonut sanalle myös oman, henkilökohtaisen merkitykseni. Sanakirjalla ei kukaan voi käydä tulkintaani vastaan. Korkeintaan omalla tulkinnallaan, mutta juuri tässä kiteytyykin kirjallisen, symbolisen ilmaisun epäluotettavuus. Tämä koko blogi voisi olla pelkkää lorem ipsumia alusta loppuun - ja silti se voisi olla minulle jotain "aivan muuta". Aivan muuta siksi, että on naurettavaa olettaa, että kielessäkin vallitsisi konsensus ainoan oikean merkityksen suhteen.

Kielen kohdalla sanomani on varmasti vielä ymmärrettävä. Entä kun laajennan kontekstin tarinoihin ja rinnakkaismaailmoihin, ihmisiin joita ei ole, kamppailuihin, rakkaussuhteisiin, merkityksiin - joita ei loppujen lopuksi ole?

Kirjoittaja rakentaa huteralle maalle. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä luhistuminen ei tarkoita tuhoa. Vanhan päälle nousee aina uutta, ja ehkä sisäinen maailmammekin on loppujen lopuksi kerroksia. Yhä edelleen on (ainakin itselleni) suuri mysteeri, onko ytimessä jotain täysin samanlaista ja muuttumatonta. Sitä kohti toivon kulkevani. Sitä on malviglo, ikuista harhailua olemattomissa maailmoissa ja toiveita siitä, että löytäisi lopulta jotain, mitä ei edes osannut etsiä.

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Nancy Springer - The Case of the Missing Marquess

Luen taas englanniksi pitkästä aikaa, ja on sanottava, että luetunymmärtämiseni on parantunut lukuisten englanninkielisillä nettisivuilla vietettyjen tuntien jälkeen. Paitsi kielitaidon kohentajana, myös kirjallisena elämyksenä Nancy Springerin The Case of the Missing Marquess on loistava. On myönnettävä, että ihan kaikkea en tajunnut, mutta suurimman osan kuitenkin. Kirjan lukeminen ei ollut ohuudestaan johtuen mikään voimainponnistus, mutta seuraavaksi hyllyssä odottaa... Apua, mikäpä muukaan kuin Rainbow Rowellin Fangirl!





Springer on luonut tunnetulle etsivälle Sherlock Holmesille pikkusiskon, Enola Holmesin. Tämä itsepäinen sankaritar elää viktoriaanisella ajalla, jolloin naisten odotettiin olevan kaikkea muuta kuin itsepäisiä. Suloinen Enola on vähintään yhtä välkky kuin veljensä, mutta sitä ei liioin arvosteta. 

Enolan äiti katoaa. Veljet Sherlock ja Mycroft matkustavat kaupungista heidän maaseutuasunnolleen, joka on aivan rappiolla - ja voi kauhistus, äiti on antanut Enolan villiintyä täysin! Tosiasiassa Enola vain lukee, eikä edes esimerkiksi karkaile.

Isoveljien aikoessa laittaa Enolan tyttökouluun hän kuitenkin karkaa etsimään äitiään. Hän pääsee samalla selvittelemään myös erään markiisittaren katoamista. Älynlahjat joutuvatkin koetukselle hänen löytäessään äitinsä jättämiä vihjeitä. Salakirjoitetut, monimerkitykselliset viestit olivat non-anglofiilille hyvin hankalia ratkaistavia, mutta onneksi Springer ei pitänyt lukijaa jännityksessä kovin pitkään niiden suhteen, vaan välkky Enola ratkaisee vihjeet käden käänteessä.

Minusta kirjan idea on aivan loistava! Myös miljöö, hahmot (joista osa on lukijalle entuudestaan tuttuja) ja kerronta ovat viehkon tunnelmallisia.

Sarjaa on julkaistu vuosina 2006-2010, joten toivoa suomentamisesta tuskin on. Kirjan englanti oli kuitenkin ihan ymmärrettävää, joten varmaankin (opinnoissaan hyvin edistynyt) yläkouluikäinenkin näitä voisi lukea. Suosittelen tätä erityisesti Flavia de Lucen ystäville.