perjantai 28. lokakuuta 2016

Helsingin kirjamessut: TO & PE

Kahden ensimmäisen messupäivän aikana melkein tunnustin rakkauteni Iida Raumalle, otin kahden kirjailijan ja Don Rosan kanssa selfien joka ei ollut selfie ja sain kirjabloggaajan itkemään.



Mitään näistä en ollut suunnitellut etukäteen. Messujen parasta antia ovatkin olleet nimenomaan odottamattomat kohtaamiset. Kirjailijat (jotka kehuvat silmiäsi ja antavat sitten kirjansa arvosteltavaksi - ihana ihminen kyseessä, ihan huumorilla siis sanon), kirjabloggaajat (joiden sohvalle Boknäsin takana menin vetelehtimään) ja muut kirja-alan ammattilaiset (muutama kustannustoimittaja) ovat olleet erittäin hedelmällistä ja antoisaa keskusteluseuraa.



Kuitenkin myös esiintymiset ovat olleet mielenkiintoista seurattavaa. Torstainen brändäyskeskustelu oli tuskallinen Kaarina Hazardin läsnäolosta huolimatta, mutta moni muu keskustelu on vakuuttanut ja ennen kaikkea inspiroinut omaa kirjoittamistani.

Esimerkiksi Riikka Pulkkinen ja Pajtim Statovci kertoivat keskustelevansa usein ihan tarinankerronnan perusasioista, kuten siitä, onko syytä käyttää minä- vai hänkertojaa. Otavan kustannustoimittajille saa myös kuulemma aina soittaa, mikä on nostamassa kyseisen kustantamon profiilia mahdollisena tulevana "tallina" (jos näin uskaliaasti voi kirjottaa).



Iida Rauma, ehkä maailmankaikkeuden viehättävin naiskirjailija, oli keskustelemassa seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta kirjallisuudessa ja yhteiskunnassa. Näin laajan aiheen vuoksi pidempi esiintymisaika olisi ollut tarpeen. Rauman puhetta kuuntelee toki muutenkin ilokseen. Ja jotta vältyttäisiin mielipahalta naiskirjailijahuomautuksen johdosta, sanoisin, että maailmankaikkeuden viehättävimmät kirjailijat ovat omasta näkökulmastani sattuneesta syystä miehiä (esim. Miki Liukkonen).



Johanna Sinisalon, Kari Välimäen, Maija Haaviston ja Anu Holopaisen perjantainen paneelikeskustelu "Spefin keinoin kiinni nykytodellisuuden kipukohtiin" oli mielestäni kiinnostavin kaikista paneeleista. Referointi on vaikeaa, sillä koko keskustelu oli täyttä asiaa. Erityisesti Maija Haavisto yllätti karismaattisuudellaan. Sinisalo taas otti selvästi johtajaroolin, mikä ei todellakaan ollut pahaksi. Ryhmän dynamiikka oli toimiva.



Pressissä päädyin keskustelemaan erään kirjabloggaajan kanssa tekeillä olevasta tekstistäni. Uusia näkökulmia avautui, ja koko keskustelu ylipäänsä oli sellainen, etten olisi halunnut lähteä pois ollenkaan. Seuraava esitys kuitenkin kutsui jo.

Kerta kaikkiaan ihanat kaksi päivää ovat nyt takana ja seuraavat kaksi edessä - olen uuvuksissa ja innoissani yhtä aikaa. Huomenna käyn ainakin katsomassa Maria Turtschaninoffin haastattelua Maresin maailmasta - ja ehkä varaan ajan Haluatko kirjailijaksi? -keskusteluun. Jos uskallan.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Paperi T - post-alfa

Ehdinpä jo aikaa sitten ennen tämän runokirjan, kaikkia kieliopin lakeja nimellään uhmaavan post-alfan, ilmestymistä kehua Paperi T:tä eli Henri Pulkkista viisaaksi mieheksi, mutta runokirjaa en tämän räppärin olisi koskaan arvannut julkaisevan. (Toivokaamme, ettei Cheek ole seuraava.) Älykköräppäristä runoilijaksi ei tämän miehen kohdalla kuitenkaan ole mikään valtava loikka - ovathan hänen musiikilliset hengentuotteensakin erittäin korkealentoisia. Aika ajoin tulee mieleen Rimbaud, jolla vain soi musiikki taustalla tunnelmaa luomassa.



Olen aina rakastanut Paperi T:n räppejä, varsinkin riimejä. Ei-mitalliseen runoon siirtyminen vaikutti hieman siltä, että koko lyriikoiden pointti meni sitten siinä: pelkäsin tarttumapinnan vähyyttä tai tekotaiteellisuuden puolelle repsahtavaa esikoisrunokokoelmaa.

"Nää on kaikki rakkausrunoja, sä vaan luet niitä väärin", julistaa Pulkkinen kokoelman lopuksi. Rakkaus ja erityisesti sen loppuminen on ollut aina Pulkkisen suuria teemoja, joiden ympärille koko tuotanto rakentuu. Myös meille älyköille (hah haa) heitetyt kopit osuvat silloin tällöin aika tavalla palleaan. Vai mitäpä sanotte Bergman & chillistä tavallisen Netflix & chillin sijaan? Älykästä, eikö vain?

Miki Liukkosen mainitseminen sai minut kierimään lattialla oikeastaan melkeinpä vielä enemmän kuin runokokoelman löytyminen postilaatikosta. Upeaa, että joskus namedroppaillaan ihan eläviäkin runoilijoita.

"Mansplainaan sulle David Foster Wallacea" on quotelistani ykkösenä tällä hetkellä. Lauseen absurdius on viehättävää: kaikista kirjailijoista juuri Wallace, oikeasti? Miehinen näkökulma hänen tuotannossaan on näennäinen: mielestäni Wallacea ei voi "splainata" millään tavalla.

Varmaankin koko runokirjan kaunein säe on "rakennan talomme intiaanien hautausmaalle". Kuulostaa kauniilta, mutta hän, joka ymmärtää viittauksen, ymmärtää myös toisen puolen ja koko jutun ytimen.

Suosittelen kyllä, vaikket fanittaisi Pulkkista räppärinä. Runoilijana hän on tyystin erilainen, paljon rauhallisempi ja ehkä jopa kypsempi. Kosmoksen muita julkaisuja jään myös odottamaan kiinnostuneena, sillä kaikki heiltä tähän asti lukemani on ollut erinomaista.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Kirjoita tai kuole #10 - Nuortenkirjallisuuden tekopyhät kasvot

Onko jotain sellaista, mikä sinua kiinnostaa, nuori ihminen? Seksi kenties tietysti. Mikset ottaisi käteesi jotakin oikein hyvää nuortenromaania, joka kertoisi sinulle tästä asiasta viehättävän paasaavalla ja kasvattavalla äänensävyllä?




Kyllä tiedän, että sellaista kirjallisuutta julkaistaan, jossa nuoret tekevät hurjia juttuja, mutta mikä on se näkökulma ja konteksti, josta aikuinen kirjoittaa yleensä puolet nuoremmalle henkilölle? Auttamattoman kalkkeutunut, varovainen ja ylenkatsova. Kun aikuinen kirjoittaa nuorelle sontaa, tämä tuskastuu eikä enää tahdo lukea nuortenkirjoja. Parhaassa tapauksessa hän siirtyy aikuistenkirjallisuuden puolelle (John Irving on oikein hyvä valinta, vaikkei Jokke sitä suosittelekaan - pah, sanon minä) ja pahimmassa tapauksessa lopettaa lukemisen kokonaan.

Nähtävissä on kuitenkin ongelma. Nuortenkirjat ovat hyvin tekosiveitä ja geneerisiä varsinkin kahden nuoren välisissä seksisuhteissa. Käytetty kieli pyörii lähinnä kulahtaneiden kielikuvien ympärillä. Mitään ei sanota suoraan - onko kyse siis todella periluterilaisesta siveydestä vai kukat ja mehiläiset -tyyppisestä arastelusta puhua "noloista" asioista?

Kerrankin muuten valitan ulkomaisesta kirjallisuudesta enemmänkin kuin suomalaisesta. Täällä osataan ongelmarealismi (eroottisine aspekteineen) eikä meillä ole taakkana todellista tekosiveyden ja kaksinaamaisuuden kulttuuria kuin Amerikassa. Miksi pitää tunkea sinne tarinaan seksiä, jos siitä ei voi edes kirjoittaa kunnolla? Eufemismit ovat ok, kielikuvat ovat ok (kunhan eivät ole kulahtaneita), mutta suoranainen välttelevä, asioita poisjättävä kirjoitustyyli ei ole. Amerikkalaiseen ja yhä enemmän myös koko länsimaiseen kulttuuriin kuuluvat sekä siveyslupauksia isilleen antavat tyttäret että puolialastomana lavalla keimailevat nuorison idolit. Miksi me emme voi asettua jonnekin noiden kahden ääripään välimaastoon, alueelle jolla seksi ei ole kaikille näkyvää, pseudoeroottista kertakäyttökulttuuria vaan normaali, aivan terve asia? Mitään seksivalistusoppaita ei tarvitse kirjoittaa. Täytyy vain olla valmis kirjoittamaan asioista sellaisina kuin ne ovat ja seisomaan kirjansa tapahtumien takana.

Minäkään en ole syytön. Tällaista kirjoitin vuosia sitten; en tiedä, voisinko tai osaisinko edelleenkään kirjoittaa toisin. Hävettää, mutta toisaalta mitä menetänkään antaessani esimerkin siitä, miten ei kannata kirjoittaa intiimiä kohtausta. Nimet on otettu pois ja selitteet laitettu hakasulkeisiin. (Tavallaan tykkään tuosta uuteen muottiin takomisen eufemismista, tarkemmin mietittynä se on aika rietas.)

"Sitten hän suutelee minua jälleen ja minä johdatan hänet pois Isoäidin huoneesta, sillä se tuntuisi suoranaiselta häpäisyltä.

Hiivimme huoneeseeni. Lattialankut narahtelevat ja pöly tanssii ilmassa: auringonvalo saa osan hiukkasista hehkumaan, muut ovat näkymättömissä.

Minusta tuntuu kuin muu maailma jäisi kauas, kauas tämän maailmankaikkeuden tuolle puolen. Kun hän suutelee minua, kun hän riisuu minut, en voi tuntea muuta kuin halua, halua joka sumentaa järkeni ja pyyhkii muistini puhtaaksi. Kaikki Isoäidin varoitukset tuntuvat haihtuvan pois kuin kadoksiin puhallettu kynttilänliekki.

Hän silittää hiuksiani, me istumme vuoteellani vain peitto yllämme, ja tiedämme, että se, mitä seuraavaksi tulee on välttämätöntä, että sitä ei voisi edes [tarinan pahis] pysäyttää.

Minä kuulen jo kauan sitten edesmenneen undulaattini laulun korvissani, se laulaa ilon ja rohkeuden laulua, ja karhuvatukat humisevat taustalla. Tiedän, että vain minä kuulen sen. En tiedä, kenen ääni kuiskii rauhoittavia sointuja [miespäähenkilön] korvaan, mutta tiedän, että hänkin kuulee tuon saman sävelmän taustalla; Puutarhan äänen, joka laulaa kauniita ja puhtaita lauluja, tekee meistä uusia.

[Miespäähenkilö] kuiskii minulle rakkaudentunnustuksia ja minä hädin tuskin kuulen niitä, veri humisee korvissani, ajatukseni lentävät niin nopeasti, ettei niitä oikeastaan edes ehdi ajatella.

Hän hyväilee minua sanaakaan sanomatta ja minä yritän kömpelösti koskettaa häntä, hän antaa minun löytää polkuni itse, polut tämän uuden, vieraan maan lävitse. Hän taivuttelee minut uuteen muottiin kuin seppä, sulattaa minut hehkuvaksi nesteeksi ja takoo minusta uudenlaisen hahmon, itselleni tuntemattoman.

Minä vapisen kuin kuoleman partaalla oleva, hetkeen en tiedä, mikä on totta ja mikä on kuvitelmaa, illuusiota joka iskeytyy rantaan aina uuden aallon mukana. Samoin vapisee [miespäähenkilö]; hän itkee ja nauraa yhtä aikaa, enkä usko hänen koskaan ennen kokeneen tällaista riemua.

Onnen säteet laskeutuvat ympärillemme: jokin on ohi, mutta jokin on myös alkanut. En vielä tiedä, mitä rakkaus on, mutta tämä on lähimpänä kuvitelmiani. Hivuttaudun aivan [miespäähenkilön] viereen."