lauantai 9. joulukuuta 2017

Anna, A lopussa

Netflixin ihmeelliseen maailmaan tutustuttuani en voi muuta kuin hämmästellä, kuinka laadukasta sisältöä tuosta niin kovin surkeana pitämästäni suoratoistopalvelusta löytyy. Stranger Things on loistava, ja samoin on sarja, jonka katsoin heti sen perään: Anne with an E, kotoisammin Anna, A lopussa. Se on seitsemän jakson pituinen filmatisointi Annan nuoruusvuosista, ja vaikka moni on moittinut uutta filmatisointia synkäksi, se on minusta kaukana siitä. Harva sarja onnistuu näin hyvin sekä kunnioittamaan alkuperäisteosta että tekemään siitä uuden version.



Tarina on sama vanha tuttu: Orpotyttö Anna Shirley päätyy kahden naimattomana elävän sisaruksen, Marillan ja Matthew'n, taloon, jossa odotetaan poikaa saapuvaksi - aurinkoisen luonteensa ansiosta tyttö saa kuitenkin jäädä ja voittaa vähä kerrallaan ihmisten sydämet puolelleen. Netflix-versio on välillä jopa uskottavampi kuin alkuteos. Sosiaaliset ongelmat, yhteiskuntaluokat, naisen asema ja yleinen kurjuus 1900-luvun alussa tulevat käsitellyksi paljon paremmin kuin Montgomeryn alkuperäisteoksessa. Sarjan tekijät ovat lisänneet joukkoon paljon omaa, mutta se ei haittaa; minusta he vain sanovat sen, mitä Montgomery itse ei jostain syystä tohtinut lausua ääneen Anna-kirjoja kirjoittaessaan.



Annan näyttelijä, Amybeth McNulty, on roolissaan loistava ja aito, ja Annan sisäinen herkkyys tuntuu kumpuavan hänestä kuin itsestään. Myös Diana Barrya näyttelevä Dalila Bela on todella sopiva rooliinsa. Annan ja Dianan ystävyyssuhde on äärimmäisen realistinen, ja vaikka Diana onkin ystävällinen ja suurisydäminen, on hänelläkin paineensa sopeutua joukkoon ja koettaa suitsia Annaa samaan muottiin, jossa kyläkoulun tytöt elävät.



Kameratyöskentely ja valaistus luovat todella hyperrealistisen kuvan yli sadan vuoden takaisesta maailmasta: värit muuttuvat vuodenaikojen mukana, ja kauniit lähikuvat tuovat tarinaan intiimiyttä, jonka yleensä voi saavuttaa parhaimmillaan vain kirjoissa. Näyttelijät ovat äärimmäisen herkkiä, ja ehkäpä käsikirjoittaja ja ohjaajakin ovat käsitelleet tarinaa yhtä varovasti kuin Marilla ametistikoruaan - niin alkuperäistekstiä kunnioittava, koskettava ja mukaansatempaava sarja Anna, A lopussa on.

torstai 7. joulukuuta 2017

Margit Sandemo - Taikuus

Margit Sandemo on yksi fantasiakirjallisuuden legendoista. Olen lukenut aiemmin hänen 47-osaisen (oi kyllä vain!) sarjansa Jääkansan tarina, ja nyt joulukuussa aloitin uusintakierroksen Noitamestari-sarjasta, jonka luin viimeksi vuoden 2015 alkupuolella - siis noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Aika on kullannut muistot, mutta toisaalta Sandemo ei ole lainkaan niin onneton kirjailja kuin muistelin.



Noitamestari-sarjan ensismmäisen osa, Taikuus, esittelee meille päähenkilöt. Toinen heistä on Tiril, onneton ja nöyrä pieni porvaristyttö, joka on aivan liian hyvä itsekkäälle, kylmälle ja kieroutuneelle perheelleen. Toinen taas on Móri, mahtinoita Islannista. Heidän kohtaamisensa saa lukijan ajattelemaan kohtaloa ja sitä, onko joihinkin ihmisiin törmääminen elämän aikana jollain tapaa väistämätöntä.

Sandemon kirjoitustahtia on luonnehdittu nopeaksi - kuulopuheiden mukaan hän saattaa kirjoittaa kirjan jopa parissa viikossa. Tämän huomaa, valitettavasti. Rakenne on epätasainen järkyttävän pitkine selostusosioineen, joissa kerrataan koko Islannin noituuden historia. Valitan, ei kiinnosta. Lukijana hyppäisin mieluusti nämä kohdat yli, mutta jotenkin velvollisuudentunnosta tulen aina lukeneeksi ne puuduttavimmat ja turhimmatkin kuvaukset.

Juoni on myös erittäin hidas ja pitkäpiimäinen. Annan kuitenkin anteeksi aivan valtavan paljon, koska Sandemo nyt on Sandemo, ja kakkososassa päästään jonkinlaiseen vauhtiin tapahtumien suhteen. Ensimmäiseksi osaksi - siis juuri siksi kirjaksi, jonka pitäisi kiinnittää lukijan huomio - Taikuus on aivan mahdottoman huono. Siispä: älä lannistu. Tämä on tervanjuontia, Silmiesi valo on puolestaan jo huomattavasti vauhdikkaampi.

Teksti on mitä on, eli kovin kökköä. En usko, että suomentajalla on osaa tai arpaa siinä, kuinka onnistunut (tai epäonnistunut) itse teksti on, mutta pienellä kustannustoimittamisella Taikuudesta olisi saanut loistokirjan.

Mikäli haluat tutustua roskaromaaneiden ihmeelliseen maailmaan, Sandemosta ja Noitamestarista on hyvä aloittaa.

maanantai 4. joulukuuta 2017

John Green - Kilpikonnan kuorella

Yhdysvaltalaisen nuortenkirjailija John Greenin uusin teos, Kilpikonnan kuorella, ilmestyi kuin varkain. Siitä ei kohistu etukäteen ainakaan niin, että olisin siitä kuullut, ja kun sen lopulta sain käsiini, ei se tuntunut mitenkään uudelta tai ihmeelliseltä: jälleen uusi Green, joka todennäköisesti olisi laadukas mutta ei takuulla niin mukaansatempaava kuin Arvoitus nimeltä Margo.



Arvaukseni osui oikeaan. Kirja on tyypillinen ja hyvin greenmäinen: nuori ja vähän erikoinen teini joutuu seikkailuun ja löytää itsensä. Päähenkilönä on tosin tällä kertaa tyttö, Aza. Hän kärsii pakko-oireisesta häiriöstä ja koettaa pysytellä elämässä kiinni huolimatta jatkuvasti kalvavasta ahdistuksesta.

Azan paras ystävä Daisy on hullaantunut Tähtien sotaan, josta kirjoittaa suosittua fanifiktiota nettiin. Heidän ystävyytensä ei ole ongelmatonta, sillä Daisyn kärsivällisyys ei riitä myötätuntoon ongelmissaan kierivää Azaa kohtaan. Pidin siitä, että hahmojen välinen dynamiikka on aitoa, eikä sellaista ehdotonta ja rajatonta, kuten monesti nuortenkirjoissa usein on.

Ystävyyden tielle tulee myös Azan ihastuksentapainen erään kadonneen miljonäärin poikaan, Davisiin. Tämän isästä on luvattu palkkio, ja vaikka aluksi etsiminen on Azalle pelkkää ajankulua ajatusten harhauttamiseksi pois pakko-oireista, hän alkaa viihtyä kadonneen miehen pojan kanssa entistä tiiviimmin. Lopulta esteeksi rakkauden tielle nousee sairaus - aivan kuin Greenin aiemmassa teoksessa Tähtiin kirjoitettu virhe.

Kilpikonnan kuorella on mainio teos, joka on varmasti Green-faneille ja realistisen YA:n ystäville herkkua. Joulu- tai välipäivälukemiseksikin tämä sopii, mutta koska Greenin teokset ovat niin pieniä, kannattaa varata useampi kirja sohvapöydälle. Nuorelle lukijalle, jonka kirjamausta ei tiedä liikoja, tämä on pomminvarma joululahja.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Miki Liukkonen - O

Miki Liukkonen on ollut suosikkikirjailijani jo vuosia. Hänen uusin teoksensa, keväällä ilmestynyt O, on lähimpänä postmodernia eurooppalaista kirjallisuutta, jota Suomessa on julkaistu. Sen valtava henkilögalleria ja suuri sivumäärä saattavat harhauttaa lukijaa luulemaan, että kyseessä olisi vaikea ja vakava teos. O on kuitenkin valtavan hauska ja tarkkanäköinen teos ihmisten välisistä kytköksistä.



En tiedä, mistä päästä lähes satapäistä hahmovalikoimaa pitäisi lähteä avaamaan, joten mainitsen lempipäähenkilöni: eksentrinen romaniperhe, joka elää pari tuntia tulevaisuudessa, munakoisoja soittava, hieman höyrähtänyt proffa sekä tietysti minäkertoja, joka katsoo ympärillään vellovaa hulluutta ja pakkomielteisyyttä juuri siten kuin lukijakin, järkyttyneenä ja hämmentyneenä. Kaikki hahmot liittyvät lopulta toisiinsa, mikä tekee kirjasta tosielämää jäljittelevän taideteoksen. Oikeasti ei ole juonikaaria tai päähenkilöitä ja sivuhenkilöitä, vaan kaikki ikään kuin kiertää - niin, valtavassa ympyrässä.

Liukkonen kirjoittaa aivan erinomaisesti. Kaikki opetellun oloiset tyylikikat puuttuvat, ja kirjassa on havaittavissa nimenomaan kirjailijan itsensä omaleimainen tyyli. Hän ei kirjoita tarkoituksellisen töksäytellen, kuten monet suomalaiset nykykirjailjat, vaan antaa lauseiden muodostua vaivattomiksi, joskus jopa sivun pituisiksi sanarykelmiksi.

Kaikkiaan O taitaa olla tämän vuoden suosikkikirjani. Siinä on kaikki suurromaanin ainekset, ja on jotenkin kornilla tavalla hienoa, että se julkaistiin juuri nyt, Suomi100-juhlan huumassa.

Kirja on tämän vuoden Finlandia-ehdokas, ja innolla odotan, saako se palkinnon, jota itse kirjailja on odottanut ilmeisen kauan. Jos joku ehdokkaista palkinnon ansaitsee, niin tämä kirja. Toivokaamme siis, että Elisabeth Rehn valitsee O:n.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Paula Havaste - Lumen armo

Kolme vuotta sitten luin Havasteen Vihat-sarjan ensimmäisen osan, Tuulen vihat, ja hullaannuin täysin. Nyt, sarjan saatua päätöksensä Lumen armon myötä tunnen vain suunnatonta tyhjyyttä. Miksi ihmeessä vaivauduin? Mitä näin tässä kirjasarjassa? Missä vaiheessa minusta on tullut niin vaativa?



Päähenkilö Kertte on vihdoin palannut kotikonnuilleen. Hänellä on mukanaan Usva, lapsi, jonka hän on synnyttänyt toiselle miehelle - ja aviomies Larri ei ymmärrettävästi kauheasti asiasta innostu.

Minua ei ärsyttänyt Lumen armossa eniten edes kieli, joka oli valtavan laiskaa ja mielikuvituksetonta, vaan juonen puute. Tarinoissa on kyse siitä, että asia X johtaa asiaan Y, ja hahmot muuttuvat jollain tapaa lukijan saadessa katharsiksen.

Vihat-sarjan päätöksessä tapahtuu kyllä, mutta kukaan ei reagoi mitenkään. Kerten tytär Mimerka lähes vihaa äitiään. Sen sijaan, että tekisi jotain, Kertte vain märehtii kurjaa kohtaloaan. Larri polttaa kirkon - kas, pitäisikö pakata kamppeet ja lähteä Lappiin? Missään ei kuitenkaan näy konkreettista uhkaa eli kannoilla laukkaavia kruunun miehiä, ei edes painajaisunissa. Kerten veli kuolee, eikä mikään muutu. Vaikuttaa siltä, että Havaste on niin rakastunut omiin hahmoihinsa, että hän pelkää asettaa näiden tielle esteitä. Kaikki on helppoa, eikä missään ei ole ylivoimaisia koetuksia, joiden myötä hahmot voisivat oppia itsestään jotain.

Kielestä vielä: Ihan oikeasti, ei hahmojen ajatusten ilmaiseminen lukijalle vaadi sitä, että päänsisäinen monologi on kuin jotain tajunnanvirtaa. Kirjallisuus on eri asia kuin puhuttu kieli, ja on keinoja, joilla ajatukset saa luettavaan muotoon. Ja nyt kun vauhtiin pääsin, myös toisto ja kuluneiden kielikuvien käyttö tekivät lukemisesta tuskallista.

H-U-O-H. Edes kustannustoimittaja voisi paikkailla vähän, jos kirjailija ei osaa kirjoittaa. Olen menettämässä uskoani suomalaiseen kirjallisuuteen. Tai ehkä olen yliherkkä kaikille virheille, kun olen koettanut hioa omaa (kauno)kirjoittamistani huippuunsa viime kuukaudet ja sitten eteen sattuu tämä kultakimpale.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Tuulen varjo & Taivasten vanki

Olen palannut takaisin blogimaailmaan! Opiskelukiireiden hellitettyä ehdin lukea kaksi Zafónin kirjaa, Tuulen varjon ja Taivasten vangin, joista kumpikin kuuluu Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaan. Osat voi lukea missä tahansa järjestyksessä. Aivan äskettäin ilmestyi viimeinen osa, Henkien labyrintti, ja se olikin syy sille, miksi päätin vuosien viivyttelyn jälkeen lukea aiemmin ilmestyneet osat. Enkelipelin luin tammikuussa 2014, eli siitä on todella kauan.





Valitettavasti minun on sanottava, että petyin hieman. Monet ystäväni ovat hehkuttaneet Zafónia, mutta itse en lämmennyt kömpelöhkölle dialogille ja ontuvalle kerronnalle. Muistan lukeneeni Enkelipeliä aivan hurmoksen vallassa, mutta nyt en voi käsittää, miten saatoin hehkuttaa kyseistä kirjaa niin sokeasti. Ehkä olen vain liian vanha pitämään varauksetta näistä kirjoista. Kyse ei ole siitä, etteivätkö kirjat olisi hyviä. Kyllä ne ovat, mutta eivät erinomaisia.

Se, mistä pidin, on historiallisen Barcelonan kuvailu. Kaupunki on ainakin Taivasten vangin takaumaosuuksissa kaaoksen vallassa, ja oli melkein ironista lukea kirjoja nyt, Katalonian itsenäistymispyrkimysten aikana. Kirjat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen (ja jälkeiseen) Barcelonaan, ja vaikkeivat Zafónin teokset sotakirjoja olekaan, näkyy sota ihmisten kuihtuneissa kehoissa ja synkistyneissä sydämissä.

Tuulen varjo alkaa päähenkilö Daniel Semperen lapsuudesta, ja hieman haahuileva alku muuttuu pian jännitysnäytelmäksi. Danielilla on hallussaan viimeinen kopio kirjasta nimeltä Tuulen varjo, ja eräs paholaismainen mies etsii kyseistä teosta. Kirjan tarina on myös pahaenteisen samankaltainen Danielin oman elämän kanssa.

Lempihahmokseni nousi sivuhenkilö Fermín, jonka menneisyyttä valotetaan tarkemmin kirjassa Taivasten vanki. Fermín on hyvyyden perikuva, jolla valtava elämännälkä traumaattisten kokemustensa jälkeen - hän syö Sugus-pastilleja koko ajan ja tuijottaa lumoutuneena näyttelijätär Kim Novakia elokuvateatterissa. Hänen vuorosanansa ovat muutenkin koko kirjasarjan dialogien pelastus; hänen lempeän pisteliäs huumorinsa sai minut nauramaan joka kerta. Ihana hahmo.

En koe, että olisin menettänyt mitään, vaikka olisin jättänyt Tuulen varjon ja Taivasten vangin lukematta. Niiden kieli on kuitenkin inspiroivaa, joten jos haluaa itse kirjoittaa rönsyilevään, unenomaisen kuvailevaan tyyliin, kannattaa lisätä nämä kirjalliselle soittolistalleen. Toivon, että tuhatsivuinen viimeinen osa yllättäisi ja olisi huomattavasti parempi kuin muut osat.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen on yksi lempikirjailijoistani, ja hänen neljättä romaaniaan olen odottanut aivan täpinöissäni siitä asti, kun luin Sielut kulkevat sateessa -kirjan. Siitä on hieman yli kolme vuotta, ja muistan vain ajatelleeni, millaisen kultakaivoksen olenkaan löytänyt. Sen jälkeen luin myös muut kirjailijan romaanit.

Lukemassani versiossa oli punaiset viisarit... Outoa.


Väärän kissan päivä jatkaa samalla nyrjähtäneen todellisuuden linjalla kuin kirjailijan aiemmatkin teokset. Kertoja Kaarna, joka käyttää vain sukunimeään, on arkkitehti, jonka Alice-äiti on pahasti dementoitunut. Kaarnan pyhittäessä viimeinkin aikaa perheelleen hoitokodista tulee soitto: hänen äitinsä on kuollut. Kaarna ryntää kuolinvuoteelle, järkyttyy ja lukitsee itsensä vessaan. Kuuluu rapinaa, ja kun oven viimein uskaltaa avata, ei sängyssä olekaan ketään. Alice on tehnyt lasarukset.

Alkaa hillitön ajojahti, jossa Kaarna koettaa löytää äitinsä karnevaalihumuisesta kaupungista. Matka on kuitenkin muutakin: lukija pääsee sukeltamaan syvälle kertojan mielen sisään ja imemään hänen lapsuusmuistonsa itseensä. Muistoista koko tarinassa onkin oikeastaan kyse. Yhdenpäivänromaani sisältää useita sisäkkäiskertomuksia erityisesti Kaarnan lapsuudesta.

Jokin on kuitenkin hullusti: kaikkialla liikkuu kissoja. Ne eivät ole tavallisia kehrääjäpalleroita, vaan jonkinlaisia omituisia mutanttikissoja, jotka alkavat muuttaa muotoaan, kun niitä katsoo. Niillä on myös erikoinen asema ihmisten keskuudessa: kukaan ei kiinnitä niihin oikeastaan huomiota, mutta silti kaikki - Kaarnakin - jättävät niille ruokaa.

En tiedä, olenko aivan tyytyväinen siihen, että Jääskeläinen seuraa monen kuuluisan kirjailijan tyyliä tehdä miespäähenkilöstä jotenkin harvinaisen pakkomielteinen seksin ja seksuaalisuuden suhteen. Välillä mietin, millaisia tunteita kirjailija koettaa lukijassa herättää kuvaillessaan noin 50-vuotiaan miehen mietteitä kauniista teinitytöistä ja kuvaillessaan kaikkia kirjassa esiintyviä naisia nimenomaan kehon kautta: Nuoren missin nännejä kuvaillaan useamman kerran, ja jonkinlaista syvän Afrikan eksotiikkaa huokuva musta (ihonväri mainitaan monta kertaa, jotta asia varmasti tulisi selväksi) teinipianisti kiihottaa Kaarnaa selvästi. Vaatturi Elysia on myös hyvä esimerkki: hänen kehostaan ei voi juuri sukupuolta päätellä, ja se tuntuu häiritsevän Kaarnaa valtavasti.

Kirjassa viitataan useamman kerran Shakespearen Kesäyön unelmaan. Siinä on sanottu olevan homoseksuaalisia vivahteita, ja - ehkä tämä on vain oma mielipiteeni - niin Kaarnassakin vaikuttaa olevan. Todella silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä löytyy myös: Oberon (joka Väärän kissan päivässä on Kaarnan saksalainen lapsuudenystävä) on Kesäyön unelmassa kirottu jäämään kääpiömäisen lyhyeksi. Kaarna on ilmeisesti tavallista lyhyempi mies, tai näin hänen äitinsä hänelle jatkuvasti muistuttaa. Tiedän, kyseessä on kaksi eri hahmoa, mutta kirjan lukeneet kyllä ymmärtävät, mitä tarkoitan.

Jos jonkinlaista analyysiä voisi tehdä Kesäyön unelman ja Väärän kissan päivän yhtäläisyyksistä, sanoisin, että karkuteille lähtevä Hermia on kuin Alice ja hänen karkukumppaninsa Lysander puolestaan lääkäri Engel Lang. Elysia taas muistuttanee ulkoisesti Hippolytes-nimistä amatsonia. (A mazon on kreikkaa ja tarkoittaa rinnatonta.) Ehkä Kaarna itse olisi Oberon ja hänen vaimonsa Minerva puolestaan Titania. Toisaalta Minervan nimi on jo itsessään viittaus antiikkiin. Hänen jumalatarkaimansa alaa olivat muun muassa taide, tiede ja viisaus - siis samat asiat kuin Kaarnankin vaimolla.

Toisaalta Kaarnan ja hänen äitinsä suhde on melko oidipaalinen. Psykoterapeutti-Alice muun muassa suutelee poikaansa yhdessä kohtauksessa (tosin muka vain "testatakseen" Kaarnaa). Aika freudilaisissa sfääreissä muutenkin liikutaan: kaoottinen kaupunki tuntuu heijastelevan päähenkilön alitajuntaa, ja on huomionarvoista, kuinka paljon muun muassa freudilaisen unientulkinnan elementtejä kirjaan on ripoteltu.

On huomionarvoista, kuinka paljon keskiaikaisista näytelmistä Väärän kissan päivä ammentaa. Toinen Shakespearen näytelmä, Myrsky, sisältää lauseen, joka voisi olla teoksen alaotsikko: "Sama kude on meissä kuin mik' on unelmissa ja unta vain on lyhyt elämämme." Myös Shakespearen aikalaisen Pedro Calderòn de la Barcan tunnetuimman näytelmän otsikko kaikuu kirjan sivuilla: "Elämä on unta." Välillä Jääskeläinen sotkee unen ja toden niin tehokkaasti, että lukijaa alkaa lähestulkoon hirvittää - jos unta ei erota valve-elämästä kirjan sivuilla, kuinka voi olla varma, että erottaa niitä ollenkaan?

Väärän kissan päivä innostaa syvällisiin, psykoanalyyttisiin pohdintoihin omasta elämästä ja erityisesti lapsuudesta. Jääskeläisen tapa kuvailla mennyttä elämää on mahdottoman nostalginen, ja lukijana on ihana upota muistojen kellastuneihin arkistoihin, jossa jokainen päivä on jollain tavalla merkityksellinen.

Kirjan takakannessa esitetty kysymys Olemmeko vain muistojemme summa vai onko elämä omaamme? ansaitsisi paljon pätevämmän vastauksen, mutta oma näkökulmani varsinkin tämän kirjan luettuani on, että me koostumme paitsi muistoista, myös siitä, mitä emme muista. Joskus on armollisempaa unohtaa.

lauantai 5. elokuuta 2017

Erika Vik - Seleesian näkijä

Kaksosauringot-trilogian toinen osa, Seleesian näkijä, jatkaa siitä, mihin tyrmäävä avausosa Hän sanoi nimekseen Aleia jäi. Lienee selvää, että tämä postaus spoilaa ensimmäisen osan täysin.



Aleia ja Corildon nousevat laivaan ja matkaavat kohti Seleesiaa, Corildonin kotimannerta. Siellä on tarkoitus selvittää, miksi Aleia pystyy aistimaan seleesien kiehtovan toisen pulssin, vaikka on ihminen, ja millainen lumous hänen sisällään oikein piilee. Mateo, Aleian rakas, jää kuitenkin rannalle ruikuttamaan. Onneksi hänenkin tarinaansa kuullaan aina sopivassa välissä.

Jälleen kerran sain haukkoa henkeä ja kirkua onnesta ja jännityksestä hahmojen puolesta. Vik kirjoittaa mukaansatempaavasti, ja lukemisen keskeyttäminen tuntui joka kerta siltä, kuin jättäisi hyvästit jollekulle todella rakkaalle. Henkilöhahmojen välisten suhteiden rakentamisessa ja kuvailussa kirjailija on mestari - jännitteet kasvavat vaivattomasti ja purkautuvat tavoilla, jotka saavat herkempien lukijoiden seinänaapurit huolestumaan. En laskenut, mutta epämääräisiä tuskan- ja kannustushuutoja taisi minulta päästä joitain kymmeniä lukiessani.

Hahmojen kehittymistä on kiehtovaa seurata: Varsinkin Mateolta vaikuttaa pudonneen täysin pois se pikkuroiston rooli, jolla hän naamioi todellisen, oikeastaan aika kiltin ja herkän olemuksensa edellisessä osassa. Corildonista paljastuu aivan uusia puolia Seleesiassa, jossa hänen perheensä on, ja Aleia tietysti päähenkilönä oppii itsestään ja kyvyistään aina vain lisää. Seleesian näkijän sivuhahmot ovat mielenkiintoisia, erityisesti Corildonin sisko Tigran, jonka plot-twistin tosin arvasin heti, kun hahmo esiteltiin ensimmäisen kerran. (Se oli kylläkin hyvin onnekas arvaus, eli mistään ilmiselvästä ei ole kyse.)

Vaikka pidänkin Seleesian näkijästä valtavasti, en voinut olla pettymättä juonen laahaamiseen kirjan keskivaiheilla. Ensimmäiset ja viimeiset 200 sivua olivat kuitenkin sellaisia, että lukemisen keskeyttämisestä edes hetkeksi ei ollut puhettakaan. Juoni ylipäänsä tuntuu erittäin mietityltä, ja tapahtumien jakaminen eri kirjan osien kesken on onnistunut. En voi edes kuvitella, kuinka mahtava kolmas osa on - solmitaanhan siinä yhteen kaikki se, mikä vielä on selvittämättä.

Kirjoitin jo edellisen osan arvostelussa (ja kommenteissa), kuinka tyytyväinen olin siihen, ettei ensimmäisessä osassa Aleian ja Corildonin välille syntynytkään romanssia, vaikka lukija sitä olisi ehkä odottanut. Vik tuntuu kuitenkin jatkuvasti antavan aihetta noiden kahden hahmon shippaamiseen. Tavallaan olen todella iloinen, koska Corildon on todellakin Aleian arvoinen, mutta kuinka Mateolle sitten käy?

Kaksosauringot-trilogia on ehdottomasti lukemisen arvoinen! Ei ole väliä, oletko nuori vai aikuinen tai mistä spefin lajista pidät. Todennäköisesti pidät tästä.

Arvostelukappale.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Elina Rouhiainen - Muistojenlukija

Suomen Young Adult -skene on herännyt kuolleista. Salaman, Simukan ja Susirajan jälkeen luvassa on hieman lisää Rouhiaista - tällä kertaa suomalaiseen kansanperinteeseen pohjautuen. Rehellisesti sanoen odotin jotain tylsempää ja kesympää, mutta Väki-trilogian avausosa Muistojenlukija osoittautui taattuun Rouhiais-tyyliin loistavaksi.



16-vuotiaalla Kiurulla on kyky houkutella ihmisten muistoja luokseen kuin lintuja. Hän ei ole mikään täydellinen nuortenkirjan sankaritar huolimatta tästä erityisominaisuudestaan. Vähävaraisuus varjostaa kirjoista ja lukemisesta innostuneen tytön elämää, ja erityistä kontrastia tähän luo parhaan ystävän Samuelin perhe, joka on vauras ja jollei aivan yläluokkainen, ainakin sen elämäntyyliä jäljittelevä.

Kiurun tausta ei muutenkaan ole mikään kaikista tavallisin: hänessä virtaa romaniverta, mutta äidin vaatimuksesta asiasta ei puhuta. Myös kirjan muut hahmot, jotka Kiuru löytää etsiessään selitystä erikoiselle kyvylleen, ovat perimältään jostain muualta kuin Suomesta. Shangri-Laksi nimetyssä kommuunissa asuu monenkirjavaa väkeä. Bollywood on arvattavasti intialaistaustainen, ja veljekset Dai ja Nelu ovat Romaniasta. Rouhiainen rikkoo mielestäni Muistojenlukijassa hienosti monia stereotypioita ja tabuja, joita liittyy "vieraasta" kirjoittamiseen. Ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla - osa älykkäitä, osa ilkeitä, osa masentuneita, eikä ihonvärillä tai äidinkielellä ole sen kanssa mitään tekemistä.

Muistojenlukija on siitä poikkeuksellinen nuortenkirja, että siinä vähävaraisuutta ei esitetä esteenä, vaan olosuhteena. Rouhiaisen sosiologiaopintojen vaikutusta on vaikea olla huomaamatta. Kirjailija ei suostu tekemään hahmoistaan rahan orjia ja sen puutteen uhreja, vaan keskittyy - onneksi - hahmojen muihin ominaisuuksiin. Realistinen köyhyyden kuvaus kuitenkin osuu maaliinsa: lukijaa alkaa väistämättä ahdistaa, varsinkin, jos itsellä on kokemusta siitä, että rahat eivät vain riitä mihinkään. Tavallaan jopa pahemmaksi asian tekee se, että Kiurun isä on ornitologi, siis yliopiston käynyt, korkeakoulutettu ihminen. Silti heidän perheensä joutuu kiristämään nälkävyötään.

[Kiuru] muisti yhdennentoista syntymäpäivänsä. Kaikkien aikojen parhaan syntymäpäivänsä. Sen lisäksi, että hän oli saanut lahjaksi kaksi kovakantista kirjaa, hän ja hänen isänsä olivat menneet elokuviin ja sen jälkeen vielä syömään. Hän oli ollut aluksi hyvin innoissaan, mutta mitä pidemmälle päivä oli edennyt, sitä enemmän häntä oli alkanut ahdistaa.

Jälkiruokaan mennessä hän oli viimein paljastanut isälle olevansa huolissaan, että päivään oli kulunut liikaa rahaa.

"Ei aina voi ajatella hintaa", hänen isänsä oli sanonut. "Elämässä pitää tehdä kivoja juttuja. Useimmille ihmisille ei tulisi mieleenkään tuntea tästä syyllisyyttä. Ei siis mekään tunneta."

Silloin Kiuru oli tajunnut, että hänen todellisuutensa poikkesi ratkaisevalla tavalla monen muun todellisuudesta. Hän oli tottunut pelkäämään, että asiat menivät rikki ja kuluivat puhki, tottunut olemaan pyytämättä ja haluamatta. Hän oli tottunut pitämään sitä hyveenä, mutta jonkun muun todellisuudessa se olikin pelkkää heikkoutta.

Vastakkainasettelu hyvinvoinnin ja vähäosaisuuden välillä on erittäin vahva. Välillä jopa jonkinlaisia luokkavihan häivähdyksiä oli havaittavissa, vaikka esimerkiksi lapsena kaatopaikalla asunut Dai on kaukana pyhimyksestä. Kiuru sen sijaan tipahtaa jonnekin näiden kahden määritelmän väliin: hänellä ei ole varaa samaan kuin Samuelilla, mutta uusiin ystäviinsä verrattuna hänellä on enemmän kuin tarpeeksi. Yleisesti ottaen Muistojenlukijan hahmokaarti jakautuu hyviksiin ja pahiksiin varallisuuden perusteella.

Voisin analysoida iäisyyksiin sitä, miten Muistojenlukijassa esitetään eri yhteiskuntaluokat, mutta myös tarinan muista ansioista on sanottava sananen.

Pidin kirjan mytologiasta, joka on täynnä viittauksia vanhaan suomalaiseen mytologiaan. Esimerkiksi kiuru on "sielunlintu", eli jonkinlainen hengen ilmentymä fyysisessä siivekkäässä. Ihmisen sielun - tai mielen, riippuen siitä, uskooko näihin asioihin vai ei - kanssa ollaan tekemisissä kirjassa muutenkin. Kyvystä riippuen henkilöt voivat hallita toisten tunteita, aavistaa tulevaisuuden tai estää toisten kykyjen käytön.

Toisin kuin Susirajassa, hahmojen yliluonnollisuus ei näy milloinkaan ulospäin. Tämä saa mielikuvitukseni laukkaamaan. Kuka tahansa vastaantulija voi omistaa vaikka millaisia kykyjä, enkä saa koskaan tietää sitä. Hienoin, jännittävin ja ihmeellisin maailma on meidän omassa mielessämme, ja kirja on siitä hieno muistutus.

Rouhiainen on tehnyt suuren palveluksen suomalaiselle nuorten aikuisten kirjallisuudelle. Toivon, että mahdollisimman moni nuori löytää Muistojenlukijan ja huomaa, että se aika, kun kotimainen nuortenkirjallisuus oli tylsää, kiusallista ja tönkköä, on ohi.

Arvostelukappale.

P. S. Suosikkikirjakauppani mainittu! Olen maininnut sen blogissani lähes päivälleen kolme vuotta sitten, kun kävin Helsingissä ja huumaannuin kaupungista täysin.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Chuck Palahniuk - Fight club

Kulttiklassikoksikin tituleerattu Fight club on kirja, jonka olemassaolosta en edes tiennyt pari viikkoa sitten. Kaikkihan ovat kuulleet David Fincherin ohjaamasta, samannimisestä elokuvasta. En ole itse sitä vielä nähnyt, mutta olen kyllä kuullut sen "kuolemattomuudesta" ja muutakin vastaavaa ylistystä.



Olisin halunnut, että Fight club tyrmää minut, mutta sitä se ei tehnyt. Huolimatta lopun plot twististä juoni oli melko junnaava, enkä saanut juurikaan suuria oivalluksia kirjan ansiosta. Tekstin lävitse puskeva, kirjailijan periamerikkalaisen yltiöliberaali agenda sai minut voimaan pahoin, eikä teos ollut kaunokirjallisestikaan mikään mestariteos.

Nimettömänä pysyttelevä kertoja ei saa öisin unta ja vihaa elämäänsä. Ainoa asia, joka tuo hänelle jonkinlaista elämänhalua, on kuolemansairaiden tukiryhmissä ravaaminen. Noissa tukiryhmissä käy myös Marla, joka on kirjan ainoa kunnon naishahmo - ja aivan totaalisen sekaisin. Marla ja päähenkilö päättävät, että kaksi teeskentelijää per tukiryhmä on liikaa ja jakavat tukiryhmät keskenään. Kertojalla menee ihan hyvin. Kunnes.




Tyler Durden -niminen herra astuu kertojan elämään. Tämä järjestää "tappelukerhoja" hämyisissä baareissa ja autioilla parkkipaikoilla, ja kaikenlaiset miehet (kyllä, vain miehet - tappelukerhot ovat hyvin eksklusiivisia) mäiskivät toisiaan naamaan minkä ehtivät. Alaiset hakkaavat pomojaan, raksamiehet sikarinpolttelijoita. Kerhojen ensimmäinen sääntö kuuluu: "Fight clubista ei puhuta." Ehkä Palahniuk on koettanut parodioida nykyistä salaseurayhteiskuntaamme tai sitten vain huomaamattaan toistanut sen rakenteita kykenemättä luomaan mitään uutta tai vaihtoehtoista.


Huvittavaa on, että kulutusyhteiskunnan pakenemiseksi ja vastustamiseksi tarkoitettu kaaos ja väkivalta ovat loppujen lopuksi yhtä huonoja keinoja todelliseen muutokseen kuin vastustajansa. Hakkaaminen on yhtä turhaa kuin joulukoristeet, eikä mitenkään dekadenttia, ylevää tai kapinallista, vaikka niin kovasti Fight club koettaakin sellaista viestiä.

Tällä hetkellä minulla on kesken Palahniukin Kirottu, joka kertoo Helvettiin joutuneesta 13-vuotiaasta tytöstä. Päätin antaa kirjailijalle toisen mahdollisuuden.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Ruta Sepetys - Salt to the Sea

Guilt is a hunter.
Fate is a hunter.
Shame is a hunter.
Fear is a hunter.

Ruta Sepetys, joka on aiemmin kirjoittanut Suomessa suosiota saaneen Harmaata valoa -kirjan, käsittelee jälleen historiallisia teemoja viime vuonna ilmeestyneessä kirjassaan Salt to the Sea. Todellisiin historian käänteisiin nojaava fiktiivinen kertomus osoittaa jälleen kerran, kuinka taitava Sepetys on paitsi faktojen, myös kaunokirjallisten keinojen kanssa.



Neljä kertojaa - Joana, Florian, Emilia ja Alfred ovat eri maista ja kokevat toisen maailmansodan eri tavoin, mutta yhtä kaikki kärsivät siitä suunnattomasti. Heidän vanha elämänsä ja siihen sisältyneet unelmat on pyyhkäisty pois. Lääketiedettä opiskellut Joana päätyi paikkailemaan sodan runtelemia ihmisiä parhaansa mukaan, Emilia joutui pakenemaan kotoaan mahdollisesti vielä vaarallisempaan paikkaan, Florian kantaa mukanaan valtavaa salaisuutta, ja Alfred - voi, Alfred. Hän on täysiverinen natsi.

Kuten myös Sepetyksen edellisessä kirjassa,  hahmot eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja. Heillä on tavoitteensa, ja osa ei kaihda kovia keinoja niiden saavuttamiseksi. Kirjailijalla on hämmästyttävä kyky tuoda esiin ihmisluonnon pimeät puolet ilman, että valo hukkuu hahmoista kokonaan. Suurin osa ihmisluonnosta on hämärää harmaata, jotain mustan ja valkoisen väliltä, mikä on sekä Salt to the Seassa että Harmaassa valossa hyvin esitetty.

Minun on todellakin ylistettävä Sepetystä historiallisesta taustatyöstä ja pieteetistä, jolla hän on pyrkinyt autenttisuuteen miljöön ja hahmojen suhteen. Laiva, jolla hahmot vihdoin kohtaavat, on nimeltään Wilhelm Gustloff. Kuulostaako tutulta? Ai, ei. No, sen upotessa kuoli kuusinkertainen määrä ihmisiä Titaniciin verrattuna, eli noin 9000 henkeä.

Mielenkiintoista on, että yksi kertojista, Joana Vilkas, on Harmaata valoa -kirjan Lina Vilkasin serkku. Kirjan lukeneet tietävät, kuinka Linan kävi - mutta miksi, sen kertoo Joana.

Salt to the Sea on mieletön kirja. Ei täydellinen, sillä kerronta oli hetkittäin irrallista näkökulman poukkoillessa hahmosta toiseen ja juonen jäädessä siten ohuehkoksi. Kuitenkin tunne ja sanoma välittyvät täydellisesti, mikä tekee kirjasta nautinnollisen lukukokemuksen.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Alan Bradley - Nokisen tomumajan arvoitus (As Chimney Sweepers Come to Dust)

Lokakuussa ilmestyvä Nokisen tomumajan arvoitus, alkukielellä As Chimney Sweepers Come to Dust jatkaa Flavia de Lucen tarinaa. Luin kirjan englanniksi, koska minut täysin hurmanneen kuudennen osan (lue arvostelu!) jälkeen en malttanut odottaa suomennosta. Lukemani teos on todellinen muutos aiempaan tarinalinjaan, mutta hyvällä tavalla.



Kuten Kuolleet linnut eivät laula -kirjan lopussa kävi ilmi, Flavia lähetetään kanadalaiseen neiti Bodycoten sisäoppilaitokseen. Hän kokee tulleensa karkotetuksi, mutta kun koulusta löytyy hiiltynyt, muumiomainen ruumis, hän on aivan innoissaan. Murhamysteerejä, mahtavaa! Käy kuitenkin ilmi, että koulusta on hävinnyt oppilaita, ja jotkut opettajat, rehtorista nyt puhumattakaan, käyttäytyvät äärimmäisen epäilyttävästi.

En tiedä, olenko ennen maininnut nauttivani suunnattomasti hienostuneisiin tyttökouluihin sijoittuvista mysteereistä, mutta tietäkää tämä, lukijani: Harvassa ovat kirjat, joissa makumieltymyksiini vastattaisiin yhtä hyvin kuin Flavia de Lucen seitsemännessä seikkailussa.

Kuolema on teoksessa aivan eri tavalla esitetty kuin aiemmissa Bradleyltä lukemissani kirjoissa. Ehkä Flavian vanhentuessa ja kypsyessä asioiden mustavalkoisuus alkaa haihtua, eikä kuolemakaan ole enää niin ehdoton asia kuin nuorempana. Suhtautuminen kuolemaan on myös paljon välinpitämättömämpää, mutta ei kuitenkaan julmalla tavalla. Se on osa ihmisen elämää, sen viimeinen vaihe, ja Flavian on se ymmärrettävä huolimatta nuoruudestaan.

Shakespearelta lainattu kirjan alkuperäinen nimi As Chimney Sweepers Come to Dust on kaikessa katkeransuloisuudessaan mainio otsake romaanille, mutta vähintään yhtä kekseliäs on suomenkielinen nimi, joka leikittelee paitsi alkuperäiskielisen nimen "tomuun olet palaava" -tematiikalla, myös sanonnalla tomumajasta, ihmisruumiista.

Gutenberg-projektista löytyy muuten suomenkielinen versio Cymbelinesta, näytelmästä, josta kirjan nimi on napattu. Sieltä löytyy myös suomenkielinen runo kokonaisuudessaan (näytös 4, kohtaus 2). Kaksi ensimmäistä säkeistöä ovat alla.

Jäivät paahteet auringon,
Talven myrskyt raivokkaat;
Päivätyösi tehty on,
Kotiin käyt ja palkkas saat.
Pojat, immet ihanat
Ne maan tomuksi vaihtuvat.

Pääsit suurten vainosta,
Uhkat vältit valtijain;
Sure et ruokaa, vaatetta;
Tammi nyt on ruoko vain.
Oppineet ja ruhtinaat
Ne maan tomuksi vaihtuvat.


Elämän lopullisuus ei ole ainoa raskas taakka, jota Flavia saa kantaa. Vastuu, johon sukutausta velvoittaa, salaisuudet ja ääneenlausumattomat kysymykset ovat tehdä hänet hulluksi uteliaisuudesta. Lukijana on mahtavaa nähdä hahmon kehityskaari. Flavia on kirjasarjan alussa utelias kemisti, joka pistää nokkansa joka soppaan ja pitää itseään täydellisen erehtymättömänä. On kuitenkin paljon, mitä Flavia ei tiedä. Olin lähes pakahtua ylpeydestä, kun Bishop's Laceyn näsäviisain lapsi riuhtaisi kuvitteelliset silmälappunsa irti ja uskalsi kohdata erehtyväisyytensä.

Toisaalta sankarittaremme on vasta 12-vuotias, eli tällaisia kasvamisen hetkiä on luultavasti tulossa vielä lisää. Alan Bradley on onnistunut mestarillisesti siinä, missä moni jännityskirjailija uppoaa suonsilmään: luomaan hahmon, joka kehittyy jokaisen ratkaisemansa rikoksen myötä. Toivon, että Flavia ehtii kasvaa aikuiseksi asti ja lukijat pääsevät näkemään, millainen neiti Marple hänestä vielä kehkeytyy. 1960-luku (jolloin neiti de Luce olisi parikymppinen) olisi myös täydellistä aikaa vakoojatehtäville, joihin Flavia saattaa vielä joutua - ainakin Nokisen tomumajan arvoituksesta päätellen.

Kirjasarjasta suunnitellaan TV-elokuvia. Oikeudet ostanut ohjaaja Sam Mendes on aiemmin ohjannut muun muassa James Bond -leffoja ja Penny Dreadfulin. Ei ehkä aivan Bradleyn tyyliä, mutta toisaalta mahdollinen teos voi yllättää positiivisesti.

Suosittelen muuten lukemaan Flavia de Luce -kirjoja alkukielellä. En voinut olla miettimättä koko ajan lukiessani, miten mikäkin kohta suomennettaisiin - niin rikasta ja leikkisää kieltä Bradley käyttää! Esimerkiksi seuraava kohta sai aivoni lähestulkoon räjähtämään miettiessäni, miten sen suomentaisin.

"How could I possibly learn to survive in such a pagan place, where trams were streetcars, vans and lorries were trucks, pavements were sidewalks, jumpers were sweaters, petrol was gasoline, aluminium was aluminum, sweets were candy, a full-stop was period, and cheerio was good-bye?"

Seuraava osa, Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd, kertoo murhatusta puusepästä. Yhdeksäs osa ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Aion ehdottomasti lukea kirjat niin pian kuin ne vain käsiini saan, ja suosittelen samaa myös teille, lukijani.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Alan Bradley - Kuolleet linnut eivät laula

Flavia de Luce on palannut räiskyvämpänä kuin koskaan! Joko sarjan taso on parantunut parista edellisestä osasta n. 400%, tai sitten olin vain tavallista suopeampi - en tiedä, mutta nautin. Suorastaan piehtaroin. Ja kyllä, hehkutusta on luvassa.



Harriet de Luce, Flavian äiti, saapuu Bishop's Laceyn kylään sinkkiarkussa. Kauan kadoksissa ollut Harriet on vihdoin saatu kotikonnuilleen, mutta koska Flavian ympärillä tuntuu sattuvan ja tapahtuvan, toiminta alkaa jo ennen hautajaisia. Ruumiitakin tulee: Mies, joka puhuu Flavialle juna-asemalla, jää "vahingossa" junan alle horistuaan ensin kanalinnuista ja fasaaneista.

Flavia vetäytyy laboratorioonsa, kuten aina arvoitusta ratkaistessaan. Mysteerit kuitenkin kietoutuvat kiusallisen lähelle de Lucen perhettä, ja herää epäilys, kuoliko Harriet onnettomuudessa vai kenties "onnettomuudessa" Tiibetin vuoristossa.

Bradley onnistuu venyttämään emotionaalista skaalaa yllättävän laajalle ottaen huomioon, että Kuolleet linnut eivät laula on 1) salapoliisiromaani ja 2) kirja, jonka hahmot edustavat erittäin pidättyväistä yläluokkaa. Flavian yritys herättää äitinsä henkiin on pakahduttava; sureminen on häneltä käytännössä kielletty iästä huolimatta, ja ainoa keino selvitä menetyksestä on turvautua todella epätoivoisiin keinoihin.

Yhteiskunnallisesti suuntautuneelle lukijalle kirjasta löytyy varmasti paljon pohdittavaa: esimerkiksi juurikin äsken mainitsemani luokan käsite, sosiaalisen aseman historia... de Lucet ovat todella yläluokkaisia. Tyttäret harrastavat taiteita (no, Feely ja Daffy - Flavian kiinnostus kohdistuu lähinnä myrkkyihin), keittäjä tekee ruoat ja taloa pitää kunnossa Dogger, joka on käytännössä palkaton palvelija. Silti rahat ovat loppu ja kotikartano odottaa lunastajaansa. Toisaalta yläluokan marina on todella raivostuttavaa luettavaa, jos on tällainen vanha kommunisti niin kuin allekirjoittanut.

Suomennoksesta minulla ei ole pahaa sanottavaa; myös sarjan kirjojen nimet on yleensä ottaen suomennettu sopivan kekseliäästi. Kansitaidekin on mitä kauneinta.

Kuolleet linnut eivät laula aloittaa aivan selvästi uuden episodin Flavia de Lucen tarinassa. Olen jo varannut seitsemännen osan, As Swimney Sweepers Comes to Dustin, kirjastosta. Osa 6.5 on kuitenkin myös olemassa: 27-sivuinen The Curious Case of the Copper Corpse. Onnea on, kun hyvä sarja ei osoita mitään loppumisen merkkejä. Suosittelen kaikille!

torstai 22. kesäkuuta 2017

Erika Vik - Hän sanoi nimekseen Aleia

Minkä mainion fantasiaromaanin olenkaan löytänyt! Erika Vikin Kaksosauringot-trilogian aloittava Hän sanoi nimekseen Aleia on upea teos genrerajoja rikkovalla tyylillään ja kliseitä kaihtavalla kerronnallaan.



Hän sanoi nimekseen Aleia alkaa vähän kuin Sofi Oksasen Puhdistus: Nuori tyttö harhailee pihaan, pökertyy - ja huomaakin löytäneensä tuttavuuden, jonka myötä elämä mullistuu täysin. Aleiaksi itseään kutsuva tyttö ei muista menneisyydestään lähes mitään, ja seleesien rotua edustava kartografi Corildon antaa hänen jäädä luokseen, koska ihmiseksi Aleia on hyvin poikkeuksellinen. Hänen hämärän peitossa olevaan menneisyyteensä tuntuvat kietoutuneen ratkaisun avaimet, ja niinpä kaksikko lähtee kohti Seleesiaa, jossa joku voisi ehkä palauttaa Aleian muistin.

Matka osoittatuuu jälleen kerran kiintoisammaksi kuin päämäärä: uudet tuttavuudet, epäilyttävät takaa-ajajat ja ihmissuhteiden jännitteiden eskaloituminen saavat lukijan haukkomaan henkeä jännityksestä. Toisaalta myös romanttinen osuus (joka ei ole, luojan kiitos) se kaikkein ennalta-arvattavin, sai ainakin allekirjoittaneen sydämen hakkaamaan. Mielenkiintoista on, ettei takakannessa mainita romantiikasta sanaakaan. Luulin todellakin aloittavani erittäin platonista romaania, mutta ilokseni olin ollut väärässä.

Hahmot - mitä tähän pitäisi edes sanoa? Aleia on mahtava, ja toisin kuin valitettavan monissa fantasiakirjoissa, itsenäinen toimija ja aivan mahtava hahmo muutenkin. Corildon, joka taitaa loppujen lopuksi olla tarinan päähenkilö, on mielenkiintoinen yhdistelmä viisautta, herkkyyttä ja katkeruutta. Hän tuntuu paljon realistisemmalta kuin monet hänenkaltaisensa hahmot, jotka ovat viisaita, mutta tunne-elämältään erittäin vajavaisia. Ja Mateo - okei, en lankea päättömään hehkutukseen, mutta aika harvoin saan oikeasti kirkua onnesta jonkun hahmon vuoksi.

Piirtämääni fanartia kirjan hahmoista.


Vaikka tarina on juonellisesti ansiokas ja sen miljöö on huolellisesti suunniteltu, ansioituu se myös suurten teemojen käsittelyssä. Ennakkoluulot, vierauden pelko ja muukalaisviha eivät ole olemassa vain fantasiamaailmassa. Erityisesti kohtaus, jossa Aleian ei uskota olevan Corildonin seurassa omasta tahdostaan, vetää niin räikeät yhtäsuuruusmerkit kirjan maailman ja meidän tämänpäiväisen todellisuutemme välille, että teemoja ja ehkä jopa kantaaottavuutta on vaikea olla huomaamatta.

Aika ajoin jonkinlaista haparointia on nähtävissä kirjoitustyylissä, erityisesti repliikeissä, mutta onneksi nämä kompastelut painottuvat alkuun. Kaikkiaan pidin tyylistä paljon, ja Vik onnistuu kirjoittamaan luontevasti monet sellaiset kohtaukset, jotka monen muun käsissä olisivat kiusallista selluloosaa.

Suosittelen ehdottomasti! Jatko-osa Seleesian näkijä ilmestyy 27. heinäkuuta.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Russell Brand - Vallankumous

Julkkis, joka vastustaa kapitalismia, haluaa tuhota suuryritykset ja uskoo anarkosyndikalismiin, kuulostaa mahdottomalta. Hän on kuitenkin kirjoittanut mahtipontisesti nimetyn Vallankumouksen, joka on 400-sivuinen manifesti hänen arvojensa ja visioidensa puolesta. Ai, kuka? No Russell Brand.



Brand oli aiemmin minulle tuttu lähinnä The Trewsistä ja Tyttökoulu St. Trinianin sivuroolista, enkä tiennyt hänen olevan suurikaan yhteiskunnallinen ajattelija. Hän viittaa kirjassaan kuitenkin jatkuvasti sellaisiin tyyppeihin kuin Chomskyyn, Kleiniin - ja Pikettyyn, siis PIKETTYYN, siihen ranskalaiseen taloustieteilijään, joka kirjoitti Pääoman 2000-luvulla. Kyseessä on selvästi ihminen, joka on filosofiansa tankannut, mutta onneksi hänellä on omiakin ajatuksia. Julkkikset, jotka uskovat tulevansa suuriksikin guruiksi pistämällä jonkun onnettoman kustannustoimittajan kirjoittamaan kirjan heidän nimissään, eivät nouse omassa arvostusasteikossani kovinkaan korkealle.

Vallankumous on täynnä anekdootteja ja hupaisia sekä vakavia kertomuksia kirjailijan omasta elämästä. Myös painavaa faktaa on tarjolla, mutta lähteitä ei ole merkitty mihinkään - ottaen huomioon, että kyseessä ei ole tieteellinen teos, se ei ole rikkeistä vakavin. Teksti on välillä todella raskasta luettavaa, ja suomentaja on ollut alkukielelle todella uskollinen, minkä huomaa lauserakenteista.

Kaikkiaan Vallankumous on inspiroivaa luettavaa. Kun sen laskee käsistään, haluaa mennä polttamaan pari kirkkoa, perustaa kommuunin ystäviensä kanssa ja vetäytyä meditoimaan joka aamu. (Huomio: pelkkä inspiraatio ei todellakaan riitä, sillä en tehnyt mitään näistä.) Monelle Brandin ajatukset saattavat olla turhan radikaaleja, mutta nimenomaan omaa arvomaailmaa kyseenalaistavia teoksia on hyvä lukea.

Minulla tosin on tapana lukea lähinnä kirjoja, jotka tukevat omaa maailmankuvaani. Tämä on paha tapa, tiedän. Ajatusten on hyvä tuulettua ja parhaiten se tapahtuu antautumalla keskusteluun sellaisten ihmisten tai kirjojen kanssa, joiden silmillä on hieman erisävyiset lasit kuin itsellä. Jos arvot todella ovat itselle sopivia, ne kyllä kestävät pienen riepottelun.

Suosittelen ehdottomasti! Jatkolukemisena voisi nauttia esimerkiksi jonkun valtavirran taloustieteilijän tutkimuksen tai Paavo Väyrysen muistelmat.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Anne Leinonen - Kirjanoita

Olen palannut! Kesä alkoi vihdoin, samoin loma, ja nyt minulla on vihdoin (toivottavasti) aikaa kirjoittaa enemmän myös blogiin.



Luin kesäloman alun kunniaksi Anne Leinosen Kirjanoidan. Leinoselta on tullut luettua aiemmin novellikokoelma Pienen rasian jumala sekä romaani Vaskinainen. Hän on valtavan tuottelias kirjalija, ja seikkailu tyylilajien välillä on kiinnostavaa seurattavaa. Kirjanoita on suomalaista, nuorten urbaania fantasiaa, johon on sekoittunut scifiä. Suomikummaa siis! Valitettavasti en ollut aivan vakuuttunut, mutta lukukokemus ei onneksi ollut aivan hirveimmästäkään päästä.

Kirjanoidan päähenkilö on Aura, Helbyssä (kaupunki, joka on kuin Helsinki mutta ei ihan kuitenkaan) asuva koulupudokas. Hän ei tiedä, mitä elämällään tekisi, kunnes saa vastustamattoman työtarjouksen Menetettyjen unelmien talosta. Paikka vaikuttaa pintapuolisesti sosiaalista apua tarjoavalta kahvilalta, mutta kellarissa sijaitseva kirjasto on kuin oma maailmansa kaupungissa, jossa virallisen totuuden mukaan ei ole paperikirjoja lainkaan.

Auralla on myös hämmästyttävä kyky: kaupungilla kävellessään hän näkee välähdyksiä toisenlaisesta paikasta, meidän aikamme Helsingistä. Metrossa aaveet puhuvat hänelle, ja saapa hän oppia kirjoistakin yhtä sun toista. Menetettyjen unelmien talossa työskentelevä salaperäinen Pyry sekoittaa pakkaa vielä entisestään.

Kirjan idea on originelli, mutta toteutus valitettavasti ontuu. Ihanko todella suomalaisen nuortenkirjan täytyy aina sisältää ne samat kliseet kuluneine nimivalintoineen ja valjuine päähenkilöineen, puhumattakaan siitä, kuinka löysin rantein henkilöiden väliset suhteet on rakennettu? Myös aivan ihmeelliset deus ex machinat saivat minut vaikeroimaan tuskasta. Kirjanoita olisi voinut olla niin paljon parempi, jos tarinaa olisi keskitytty hieman syventämään rivakan action-ryöpytyksen sijaan.

Kuitenkin pidin ideasta. Erityisesti se, kuinka kirjoja voi käyttää loitsimisen välineenä, kiinnosti minua (melkein kokeilin). Myös rinnakkaismaailmat kiehtovat minua valtavasti, joten Helsingin ja Helbyn eroavaisuudet saivat aivoni jylläämään - millainen olisi oman kotikaupunkini rinnakkaistodellisuus. Tai: Millainen se on?

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Veronica Roth - Viillot

Outolintu-sensaation luoja Veronica Rothin uusin teos Viillot on puoleksi avaruusooppera, puoleksi fantasiaromaani. Dystooppisista tunnelmista ja osastoista ei ole kuitenkaan kauaksi kuljettu: Roth on käyttänyt monia edellisen trilogiansa aineksia tässä tarinassa.



Viiltojen maailmassa eri kansat asuvat eri planeetoilla - lukuun ottamatta Urekia, jota asuttavat kaksi viholliskansaa. Kuten meidänkin maailmassamme, aluekiistat ovat raivokkaita ja kaunat toisia kansoja kohtaan elävät vuosikymmeniä. Urek-planeetalla asuva Akos, oraakkelin poika, joutuu spartalaisia ihanteita noudattavien shotetlaisten kaappaamaksi.

Shotet-kansan hallitsijan Ryzekin sisar Cyra on tottunut pärjäämään yksin hirvittävän kivun kanssa, joka on osa hänen niin kutsuttua lahjaansa. Hän pystyy aiheuttamaan valtavaa tuskaa, jopa kuoleman, pelkällä kosketuksella, ja Ryzek ottaa hänen lahjastaan kaiken irti. Akosin lahja kuitenkin paljastuu Cyran pelastukseksi: hänellä on kyky estää toisten ihmisten lahjoja toimimasta. Niinpä Cyran kipu katoaa Akosin koskettaessa häntä.

Kirjan idea on kaikkea muuta kuin uniikki. Viholliskansat, ihmeellisiä kykyjä ja niin ilmeinen rakkaustarina, että jopa odotin Rothin jättävän suhteen platoniseksi ihan kiusallaan. On aivan kuin kirjailija olisi päästänyt ensimmäisen raakaversion painoon; ongelmaksi muodostuu se, ettei Viilloissa ole mitään erityislaatuista. Jälleen yksi YA-avaruusseikkailu romanttisine juonenkäänteineen ei jaksa sykähdyttää enää esimerkiksi Across the Universen jälkeen.

Henkilötkin ovat latteita. Cyra on kuin halpa Daenerys Targaryen -kopio ja Akosin pään sisään kurkistaminen on lähes mahdotonta deskriptiivisen hän-kertojan vuoksi. Outolinnun kekseliäisyyden jälkeen ihmettelen, kuinka Roth on voinut sallia itselleen näin ponnettoman tarinan julkaisemisen. Kenties toisen kirjan kriisistä on tullut toisen sarjan kriisi. Myönnän myös, että itse lukijana odotin turhan paljon.

Viillot ei sykähdyttänyt sitten lainkaan. Wikipedian mukaan kirjalle on tulossa yksi jatko-osa. Saa nähdä, onnistuuko Roth nostamaan rimaansa tämän jälkeen.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Roxane Gay - Bad feminist

"Ana hämmästelee kaikkea ääneen tai ajatuksissaan niin usein, etten pysy laskuissa, Trilogiassa on sen verran pakko-oireista toistoa, että siitä saisi oivan juomapelin, jonka tavoitteena on tuhota jonkun maksa. Ota huikka joka kerta kun Ana hämmästelee. Ota huikka joka kerta kun Ana puree alahuultaan (mikä muuten saa Christianin haluamaan häntä, vaikka väkisin). Ota huikka joka kerta kun Christianin kämmen värähtää koska hän haluaa piiskata Anaa. Ota huikka joka kerta kun Ana ajattelee Christianin olevan arvoituksellinen tai oikukas. Ota huikka joka kerta kun Ana pohtii Christianin käsittämätöntä komeutta. Ota huikka joka kerta kun Ana muuttuu omistushaluiseksi, koska joka ikinen sinkkunainen silmäilee Christiania himoiten eikä saa sanaa suustaan tämän läsnäollessa. Ota huikka joka kerta kun juoni lähtee täysin raiteilta. Peliä voi jatkaa loputtomiin."

Haluaisin oikeasti kopioida Roxane Gayn Bad Feminist -teoksesta löytyvän esseen Mikä prinssi Uljaassa on vikana? tänne kokonaisuudessaan, koska a) onhan se nyt älyttömän hauska ja b) sen verbaalitykityksen tahtiin on paljon luontevampaa nyökytellä päätään kuin rodullistamisteksteihin ja muihin kirjasta löytyviin esseisiin. Lisäksi tekstissä, varsinkin tässä eräässä esseessä, on sitaatteja, joista voisi tehdä vaikka huoneentaulun: "[Christian] repii kondomipaketin auki Anan tuijottaessa hänen valtavaa munaansa hämillään, koska on niin viaton ja puhdas. Tietenkin. Christian sanoo: 'Älä huoli... sinäkin laajenet.' Ihminen voi sanoa eläneensä vasta kun on lukenut tällaista proosaa."



Populaarikulttuuria käsitellessään Gay on parhaimmillaan. Hän osoittaa terävästi kohti nykyviihteen ongelmakohtia, erityisesti sitä, miten naisia ja etnisiä ryhmiä käsitellään sarjoissa ja elokuvissa tavalla, joka on kaukana ansaitusta. Huolimatta siitä, mitä sanotaan taiteesta, elämästä ja siitä kuinka ne matkivat toisiaan, hänen esseensä tosielämän tapauksista - erityisesti rodusta - lähinnä ärsyttävät minua.

Jossain kohtaa aloin olla kurkkuani täynnä sitä, kuinka ensin jankutetaan sivukaupalla sitä, kuinka valkoihoisuuden ei tulisi olla normi, mutta sitten puhutaankin "mustuuden kokemuksesta". Mikä mustuuden kokemus edes on? Minulla ei ole valkoihoisuuden kokemusta, eikä monella muullakaan, joilta asiasta kysyin, enkä usko sen johtuvan siitä, että ihonväriäni on aina pidetty normina länsimaisessa maailmassa. 

Monesta kohtaa varsinkin Piiat-elokuvaa käsittelevästä esseestä sai sellaisen käsityksen, etteivät amerikkalaiset (tai ainakaan Gay heidän edustajanaan) ole päässeet yli historiastaan, joka rakentuu käytännössä sorrolle - ensin intiaanien, joista Gay ei lausu halaistua sanaa, ja sitten mustien, jota kirjailija jaksaakin vatvoa niin paljon, että lukija saattaa tuntea lillukanvarsien kutittelevan korviaan.

Myös se, kuinka Gay paheksui vaikkapa elokuvantekijöiden sukupuolta tai ihonväriä, sai minut hämmentymään. Eikö kirjoittaja tehnyt juuri sen, mitä paheksuu sydämensä pohjasta - tuomitsee kevein perustein ihmiset vain ulkoisten seikkojen perusteella?

Teoksessa on myös esseitä, joita lukiessa tuli lähes fyysisesti paha olo - väkivalta ja ahdistelu, jota kirjoittaja on kohdannut, saivat minut tuntemaan myötätuntoa ja jopa tuskaa.

Kokonaisuutena teos on toimiva. Gay palaa loppujen lopuksi samoihin teemoihin essee toisensa jälkeen, teksti on sujuvaa, ajoittain jopa hauskaa. Uskon, että esimerkiksi lukupiirikirjana tämä teos voisi toimia, sillä sen aiheet ovat suosittuja väittelyn aiheita - ainakin omassa ystäväpiirissäni.

Arvostelukappale.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Han Kang - Vegetaristi

Vuoden 2016 Bookerin voittanut Vegetaristi on hämmästyttävä kirja. Se on lyhyt, vain 215-sivuinen, mutta kirjailija Han Kang on kirjoittanut tarinasta suuren.

Vegetaristi teki minuun henkilökohtaisesti erittäin suuren vaikutuksen. Olen (lakto-ovo)vegetaristi ja elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen pitänyt nälkäisyyttä ihanteellisena olotilana. Kirjan päähenkilön Yeong-hyen päätös lakata ensin syömästä eläinkunnan tuotteita ja sitten kaikkea ruokaa on samaan aikaan kauhistuttava ja houkutteleva.



Lukija kuitenkin alkaa tarinan edetessä huomata, ettei kyse ole vegetarismista tai edes syömättömyydestä. Yeong-hye paljastaa - ehkä tahallaan tai tahtomattaan - perheestään ja suvustaan kaiken vain tekemällä hiukan toisin, nykäisten pohjan sovinnaisilta tavoilta, jonka mukaan nainen, varsinkin aviovaimo, tottelee miestään ja sukuaan ehdoitta. Päähenkilön päätöksen myötä hänen lähipiirinsä ajautuu enemmän tai vähemmän hulluuteen. Vegetarismi toimii vain katalyyttina, joka purskauttaa näkyviin perheen sisäiset ristiriidat.

Mielenkiintoista on, että Yeong-hye itse saa kertoa omaa tarinaansa vain ihan hitusen verran kirjan alussa. Muilta osin hänen tarinansa kertovat toiset: hänen aviomiehensä Cheong, siskonsa In-hye ja siskon mies, joilla kaikilla on omat intressinsä Yeong-hyen suhteen. Syömätöntä naisparkaa pidetään uhrina, vaikka on ilmiselvää, että vegetaristi itse on se, joka pitää naruja käsissään ja kontrolloi paitsi itseään, myös muita.

Yeong-hye on sairas, mutta en menisi takuuseen muidenkaan kirjan hahmojen mielenterveydestä. In-hyen aviomies on nykytaiteilija, joka kehittää pakkomielteen Yeong-hyen pakarassa olevasta "mongoliläiskästä", In-hye itse palaa lapsuuteensa ja suojelee omaa lastaan pakkomielteisesti, sillä hän ei onnistunut suojelemaan omaa siskoaan, ja Cheong on muuten normaali, mutta hyvin kylmä ja ymmärtämätön.

Ainoa ikävä asia kirjassa on se, kuinka huolettomasti siinä sekoitetaan vegetarismi ja syömishäiriöt. Toivottavasti kukaan ei kuvittele tätä kirjaa luettuaan, että tofusta kulkee nenämahaletkun kautta suora tie hautaan.

Suosittelen Vegetaristia. Se on nopealukuinen, sen kieli on kaunista - ja sitä paitsi se tarjoaa oivan kurkistusaukon eteläkorealaiseen kulttuuriin.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Beth Lewis - Suden tie

Vuoden paras kirja.

Näin ajattelin, kun laskin Suden tien vihdoin käsistäni tuntikausien lukurupeaman jälkeen. Itkin ja tärisin, ja tunsin vihdoin sen saman tunteen, minkä olin kokenut viimeksi vuosia sitten. Teos liikutti minua syvästi ja kietoi omaan, hämyisään maailmaansa niin tiukasti, että välillä kadotin ajan- ja paikantajuni.

Noloista noloin työpöytäni sekä Suden tie.


Lewis on kirjoittanut vain tämän yhden kirjan, ainakin toistaiseksi. Viime vuonna julkaistu Suden tie on kuitenkin kuin nerokkaan, vuosia kirjoittaneen ihmisen kirjoittama. Lewisin tapa kertoa tarinansa on lukijan kannalta julma: hetken aikaa lukija saattaa kuvitella, että päähenkilö on turvassa, että elämä asettuu uomiinsa eivätkä mielen haamut enää vaani. Sitten kirjailija kiskaisee maton jalkojen alta: kappas, näyttää siltä, että joku joutuu taas taistelemaan elämästään!

Päähenkilö, olkoonkin ajoittain kova ja kylmä, on hyvin samaistuttava. Myös muut kirjan hahmot toimivat ymmärrettävällä tavalla, vaikka heidän tekojaan on vaikeaa hyväksyä.

Kirjoitin kirjasta tekstin (esseen? analyysin?) joka sisältää jäätäviä spoilereita, joten suosittelen lukemaan sen vain, jos on jo lukenut kirjan. Tämä kirja on parhaimmillaan silloin, kun siitä ei tiedä etukäteen mitään. Ja tosiaan, jos aiot lukea tänä vuonna vain yhden kirjan, aio enemmän, JA lue Suden tie!

SPOILERIVAROITUS!


Kukista pelkosi, juokse kohti

Beth Lewisin Suden tie (2016, suomennettu 2017) on kertomus post-apokalyptisestä erämaasta. Alun prolepsis, joka on myös kirjan loppukohtaus, paljastaa, mitä tapahtuu - päähenkilö seisoo puun oksistossa kuin hiljainen kuolema ja heittää veitsen kasvatti-isänsä sydämeen. The Revenant -elokuvan survivalistisissa jalanjäljissä kulkeva tarina on ylistys pelkojen voittamiselle ja oikeudenmukaisuudelle.

17-vuotias Elka on elänyt lapsesta saakka Ansastajaksi kutsumansa miehen kanssa. Tämä oli pelastanut hänet rajumyrskyn jälkeen. Eräänä päivänä heidän ovelleen saapuu rauhantuomari, joka syyttää Ansastajaa lukuisista murhista, ja myös Elkaa epäillään. Elka pakenee erämaahan, ainoaan maailmaan, jonka hän tuntee. Toive pohjoiseen kultaa kaivamaan lähteneiden löytämisestä saa hänet vaeltamaan matkan, jota moni tuskin jaksaisi kulkea. Sudet, karhut ja jänikset pitävät hänelle seuraa, ja villinä kuohuvan kosken saattaa kuulla sankarittaren askelten taustalla.

Lähimpään kaupunkiin saapuessaan hän tapaa miehen, joka alun ystävällisyyden jälkeen osoittautuu häijyksi sutenööriksi. Hoidettuaan petollisen herran pois päiviltä Elka pelastaa tytön, joka on ahdettu ahtaaseen laatikkoon laivan ruumassa. Penelopeksi esittäytyvä uusi tuttavuus on aluksi pelkkä taakka Elkalle, mutta heidän vaeltaessaan erämaiden halki he alkavat ymmärtää toisiaan. Kummallakin on omat syynsä olla pakosalla: Elkaa jahtaa esivalta ja Penelopea bordellin omistaja, jolle hänen oma isänsä on hänet myynyt. Penelope kuvaa tilannettaan armottomin sanoin: “Jos ne [...] löytävät minut, minut kahlitaan sänkyyn, jossa vieraat miehet panevat minua, kunnes kuolen.”

Penelopen nimessä piilee tarinan ydin. Antiikin Kreikan mytologiassa Penelope on Odysseuksen vaimo, joka odottaa miestään kotiin matkaltaan, odysseialta. Myös Elkan vaellus erämaan läpi on omanlaisensa odysseia - paitsi konkreettinen, myös henkinen matka, jonka aikana päähenkilö oppii tuntemaan itsensä. Tuhat kilometriä ei ole mitään verrattuna siihen, että Elka löytää moraalisen kompassinsa ja saa varmuuden siitä, että on tekemässä oikein.

Vaikka matka on raskas fyysisesti, on se sitä myös henkisesti. Elkan mieleen palaa välähdyksenomaisesti kauheuksia, joita hän ja Ansastaja ovat tehneet. Amerikan Psykon hengessä Ansastaja on metsästänyt naisia ja valmistanut nämä ruoaksi kuin eläimet. Rajuimmat takaumat järkyttävät Elkan mielen tasapainoa niin, että silloin tällöin hän vaipuu itseinhon syviin syövereihin. Hän muistaa ampuneensa pikkupojan ja muistaa vihdoin, mikä oli parasta lihaa, jota hän oli koskaan syönyt - hänen oman mummonsa, joka valemuiston mukaan kuoli ukkosmyrskyssä.

Kirja pureutuu hämmästyttävällä tarkkuudella siihen, mitä ihminen voi oikeastaan enää tehdä, kun pahin mahdollinen on jo tapahtunut. Anteeksipyyntö tai syvinkään katumus ei riitä hyvitykseksi. Tämän ymmärrettyään Elka päättää, että pakoon juoksemisen aika on ohi. On juostava kohti.
Lukija pakotetaan miettimään, mihin itse olisi valmis ja mihin pystyisi. Onko ihmisessä sisäänrakennettuna jotain, mikä estää pelkuruuden ratkaisevalla hetkellä ja pakottaa taistelemaan, vai ovatko vain jotkut niin rohkeita, etteivät voi kuvitellakaan luovuttavansa? Elka on kasvatuksestaan huolimatta äärimmäisen oikeudenmukainen. Hän ymmärtää oikean ja väärän eron ja vihaa menneisyyttään ja sitä, mitä hänet on manipuloitu tekemään.

Suden tiessä luonnonvoimat ja metsänpedot eivät ole mitään verrattuna ihmisen pahuuteen. Kolmimetriset harmaakarhut jahtaavat ja rajumyrskyt pauhaavat, mutta ihmiset syövät toisiaan, tuhoavat ympäristönsä ja juonittelevat häikäilemättömästi vain omaksi edukseen. Luonto on paikka, jossa päähenkilö voi edes hetken kuvitella olevansa turvassa; kaupungeissa rehottaa rappio. Maailma muuttuu, mutta metsä pysyy; puut tarkkailevat maailmaa hiljaa, kaiken muistaen.

Puun oksalta myös lukija katselee Ansastajaa: Onko hän todella ulkopuolinen paha, vai tappaako Elka jotain itsessään? Lumi on punainen verestä, hiutaleet peittävät sen hiljalleen ja jähmettävät murhaajan paikoilleen. Synnit on sovitettu, odysseia on saanut päätöksensä.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

André Brink - Tuokio tuulessa

Vaikka Tuokio tuulessa -romaania tituleerataankin klassikoksi, olin hädin tuskin kuullut siitä ennen viimeistä paria viikkoa. Teoksen idea kuulosti kiinnostavalta: musta mies ja valkoinen nainen jumissa viidakossa 1700-luvulla. Likainen mieleni suunnitteli näiden kahden tyypin varalle vaikka mitä jo ennen kuin kirja oli käsissäni.



Kirja on kirjoitettu ihan nykypäivänä (eli 70-luvulla), mutta siitä huolimatta Brink onnistuu tavoittamaan kolmen vuosisadan takaisen ajanjakson erinomaisesti. Sanavalinnat, juonen rauhallinen kuljetus ja (okei, melko valitettavan kapeat) sukupuoliroolit saattavat johtaa lukijaa harhaan.

Luonnontieteilijän vaimo Elisabeth jää loukkoon viidakkoon miehensä kadotessa. Jäljellä on vain Adam, heidän palvelijansa. Elisabeth ei osaa päättää, pitäisiko miestä suojelijana vai uhkana. He lähtevät matkaan kohti Kapia, kaupunkia, jossa Elisabethin koti on. Pidätelty himo (jota molemmat tuntevat) on kuvattu erittäin mielenkiintoisella ja ristiriitaisella tavalla. Matkan taittuessa Elisabeth toisaalta pelkää lähes hysteerisesti raiskausta, toisaalta tuntee olonsa ahdistuneeksi, kun Adam hädin tuskin koskee häneen.

Ihmiskuvauksessa Brink on erinomaisimmillaan. Romaanissa on oikeastaan vain kaksi hahmoa, ja juoni rakentuu heidän päätöstensä, epäröintinsä - ja lopulta rakastumisen varaan. Jännite näiden kahden hahmon välillä on taiten rakennettu. Eräs kirjabloggaaja jopa kuvaili Brinkiä mieheksi, joka kirjoittaa kuin nainen! Tavallaan olen samaa mieltä, mikäli naisellisella kirjoitustavalla tarkoitetaan herkkyyttä nimenomaan tunteiden suhteen.

Mitä tapahtumiin tulee, Brink ei ole ehkä aivan vahvimmillaan. Aivan rehellisesti sanottuna kirjan tapahtumat koostuvat sademetsässä ryömimisestä, riitelystä ja rakastelusta. Lopussa toki on muutakin, mutta kun 80% tarinasta on edellämainittua, vaaditaan kirjailijalta aikamoista taituruutta pitää lukijan mielenkiinto yllä.

Yllättäen Brink onnistuu. Ainakin minä vain ahmin ja ahmin kirjaa, kunnes tunteet alkoivat paisua aivan liiallisiksi. Jos kirjat olisivat ruokaa, Tuokio tuulessa olisi tofua. Ihanaa, mutta täyttää nopeasti.

En yhtään ihmettele, miksi tämä kirja on klassikko. Todellakin suosittelen.

Vanhemman painoksen kansi. "Kiihkeä rakkausromaani" (:D) ei ehkä aivan anna arvoa Brinkin kaunokirjalliselle taituruudelle.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kerri Maniscalco - Stalking Jack the Ripper

Puoli vuotta sitten ilmestynyt Stalking Jack the Ripper (vapaasti suomennettuna Viiltäjä-Jackia vaanimassa) on saanut suopeita arvioita niin blogeissa kuin Goodreadsissakin. Kyseisen kirjayhteisön kautta minäkin löysin tämän teoksen, ja vaikka en ollut kuullut kirjasta aiemmin, ajattelin heti, että jotain tällaista haluan ehdottomasti lukea. Heti alkuun sanon, etten todellakaan pettynyt. Rakastan tätä kirjaa.



Vuosi on 1888 ja paikka Lontoo. Nuori Audrey Rose tutkii ruumiita Jonathan-setänsä laboratoriossa, vaikka sosiaalinen paine koettaakin pakottaa hänet hupakon rooliin. Jonathanin nuori ja komea oppilas Thomas on aivan yhtä innostunut ruumiinavauksista kuin Audrey Rose, ja nämä kaksi nuorta huomaavat jakavansa paitsi mielenkiinnonkohteen, myös lujan ystävyyssuhteen.

Päähenkilö Audrey Rose on mielestäni harvinaisen realistisesti rakennettu. Usein viktoriaaniset naiset esitetään kirjoissa ja elokuvissa karikatyyrimaisina siveyden sipuleina tai sitten täysin aikakauden säännöistä piittaamattomina kapinallisina. Audrey Rose on sekoitus näitä kahta: toisaalta hän käyttäytyy pääpiirteittäin juuri kuten "kunnon naisen" oletetaan käyttäytyvän, toisaalta hän on säkenöivän älykäs, tietää sen - ja kaiken lisäksi haluaa kehittää älyään.

Kirjan sankaritar on kiehtova hahmo, jota lukija ei voi kuin ihailla. Harvalla ihmisellä nykypäivänäkään on sellaista urhoollisuutta ja henkistä selkärankaa kuin Audrey Rosella. Mary Sue -vibojakaan ei jostain syystä tule, vaikka kaikki edellytykset siihen olisi.

Koska olen kaukana natiivitasoisesta englannin kielen taidosta, en osaa sanoa, ovatko Maniscalcon käyttämät sanavalinnat aina täysin sopivia tilanteeseen. Esimerkiksi sanaa "cringe" viljeltiin surutta hyvin monessa asiayhteydessä. Olen käsittänyt sen jonkinlaiseksi uudissanaksi, mitä se ei ilmeisesti olekaan.

Olipa muuten erinomaisen ihanaa löytää jotain SJtR:n kaltaista realismin täyttämästä kirjavalikoimasta. Goottilaisen pittoreski miljöö, viittaukset moniin 1800-luvun klassikkoromaaneihin (en spoilaa, mihin) ja sankarilliset hahmot tekevät tästä kirjasta puhdasverisen romantiikan edustajan.

Seuraava osa Hunting Prince Dracula ilmestyy tänä vuonna. Adlibriksestä voi näköjään tilata ensimmäistä osaa kympillä (vain!) ja jatko-osaa 17 eurolla. Aion ehdottomasti lukea jatkoa heti kirjan ilmestyttyä.

Suosittelen!

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Lauren Kate - Langennut

Tämän kirjan luettuani tuntuu kuin olisin noussut nostalgian syvistä syövereistä; niin kliseistä ja iänikuista YA-romanssia kuin Langennut on enää vuonna 2017 hankala löytää. Itse asiassa jopa epäilin, että kirjailija Lauren Kate on tehnyt tämän kirjan parodiaksi kaikista niistä latteista, köykäisistä paranormaaleista romansseista, joita on puskettu maailmalle kymmenittäin - ellei sadoittain - sitten Twilightin julkaisun 2005.



Kirja tuntuu kuitenkin olevan aivan liian genre-epätietoinen. Kate kierrättää ihan häpeilemättä kaikki kuluneimmatkin hahmokaavat ja juonikuviot. Kirjoitustyylistä kuultavat läpi lukeneisuuden puute ja erittäin huono kustannustoimittaminen - itse asiassa niin huono, että epäilen, onko kustannustoimittaja ollut irtisanomisajalla tätä editoidessaan ja päättänyt tehdä pienen jäynän.

Kirja kertoo sisäoppilaitokseen lähetetystä Lucindasta, joka tunnetaan tuttavallisemmin Lucena. Hän on tappanut poikaystävänsä vahingossa sytyttämällä tämän tuleen, ja siksi vanhemmat katsovat parhaaksi heittää tytön internaattiin, joka ei anna asukkaidensa pitää yhteyttä ulkomaailmaan. Kuvioissa häärivät myös häiriintyneet kanssaopiskelijat ja vielä häiriintyneemmät opettajat. Meno on omituista juuri niin epärealistisella tavalla kuin voi kuvitella, jos miljöö on mikä on.

Päähenkilömme tiirailee kahta poikaa: Omituista, epävakaata Danielia ja seurallista ja ulospäinsuuntautunutta Camia. Mmmh, onko kyseessä mahdollisesti Night School -kirjan juoni? Ei. Vaan Langennut, jossa voisi ihan hyvin skipata ensimmäiset kaksisataa sivua, sillä niiden tarjonta on lähinnä jahkailua siitä, kumman pojan kanssa sitä olisikaan kivempaa olla. (Hei YA-sankarittaret, polyamoria on keksitty! Perustakaa vain haaremi ja kaikki murheenne ovat ratkaistu.)

Tähän mennessä kirja kuulostaa aivan siedettävältä, eikö? Mutta Luce näkee varjoja! Siis ihan oikeasti, tosi pelottavia sellaisia. (Minua kuumotti lukiessani lähinnä se, saanko haukotteluani koskaan loppumaan.) Nämä varjot liittyvät ah-niin-jännittävään ja salaperäiseen Danieliin, mutta toisaalta Cam on ihanan normaali. Tarinan sankarin vaikein valinta koko kirjan aikana liittyy näihin kahteen mieheen. Tytöt, ottakaa mallia.

Katen käyttämät kielikuvat ovat jotain aivan järkyttävää, dialogit ovat epärealistisia ja romanttiset kohtaukset totaalisen kiusallisia. Kaiken lisäksi suomentaja Inka Parpola on nähtävästi vihannut kirjaa yhtä paljon kuin minä itse, sillä suomennos on täynnä anglismeja ja aina yhtä raastavaa lauserakenteiden suoraan suomentamista. Tietyille sanoille on myös olemassa synonyymeja: Tuskin kukaan sentään uikuttaa koskettaessaan haavaa kaulallaan. Toisaalta sympatiani ovat Parpolan puolella: Ilmeisesti kirjan julkaisu Suomessa on ollut vaakalaudalla kirjaan pohjautuvan elokuvan ensi-illan venyessä aina vain kauemmaksi tulevaisuuteen. En sitä paitsi usko, että kirja olisi alkukielellä mitenkään parempi.

En ihan oikeasti keksi tästä kirjasta mitään hyvää. Lattea juoni, jos tässä nyt edes oli sellainen, paperinohuet hahmot, tönkkö kirjoitustyyli, vielä tönkömpi suomennos, ruma kansi ja maailman mielikuvituksettomin nimi. Seuraavan osan nimi voisi olla vaikka Piina... ääks, sehän on. (Siis Torment, en tiedä, onko suomennosta tulossa.) Nimi tosiaan on varmaankin enne tässä tapauksessa. Ja kyllä, tälle oksennukselle on tehty jatkoa, vieläpä kuuden kirjan verran.

Arvon anonyymi bloggaajahan osaisi sitten itse kirjoittaa paremman, eikös? Tämän postauksen kirjoitettuani avaan Google Docsin ja jatkan tarinaani toivoen, ettei tästä teoksesta ole tarttunut kirjoitustyyliini hitustakaan.

Suosittelen, jos olet masokisti ja piiskaaminen ei vain tunnu missään. Ja jos haluat tuntea itsesi taitavaksi kirjoittajaksi.

Arvostelukappale. 

torstai 16. maaliskuuta 2017

Chris Riddell - Ottilia ja keltainen kissa

Ottilia ja keltainen kissa on peräti neljäs Riddelliltä lukemani kirja. Herra on kunnostautunut tuotteliaana kuvittajana ja lastenkirjailijana, ja Ada Gootti -sarja on saanut Suomessakin hurjasti huomiota.



Päähenkilö Ottilia muistuttaa aiemmin suomennettujen kirjojen Adaa huomattavasti: Molemmat ovat yläluokkaisen perheen kasvatteja, joilla on eksentriset ja/tai poissaolevat vanhemmat. Palvelusväkeen voi kuitenkin onneksi aina luottaa. Lapsena tämä olisi purrut minuun ihan varmasti, mutta nykyisin, kun luokkatietoisuuden tuntosarveni sojottavat jatkuvasti kattoa kohti, asetelma tuntuu jokseenkin luotaantyöntävältä. Toisaalta työväenluokkaisesta pikkutytöstä olisi tullut aika ankea tarina, jos kirjan olisi sijoittanut samaan aikaan historiassa.

Kuvitukset ovat jälleen kerran mitä kauneimpia. Piirroksia on niin paljon, että kirja muistuttaa aika ajoin sarjakuvaromaania. Juuri lapsille tämä on varmaankin ilo. Minäkin pidin kuvituksista, mutta välillä tuli suorastaan huono omatunto, jos en tutkinut tarpeeksi tarkasti kaikkia piirroksia ja siirryin jo seuraavaan sivuun.

Itse kirjan juoni on aika hupaisa: Ottilian lähipiirissä on kaapattu koiria, ja koska Ottilialla ei ole oikein muutakaan tekemistä, hän päättää ryhtyä selvittelemään rikoksia. Apunaan hänellä on Mauri-herra, hieman moppia muistuttava Norjan soilta noukittu otus. Koko rötöksen takana lymyilee mikäs muukaan kuin kiero kissa, jota ystävykset lähtevät sitten jahtaamaan.

Suomentajana on Jaana Kapari-Jatta, siis legendaarinen Harry Potter -kirjojen suomentaja. Suomennoksessa ei ole mitään valitettavaa, ja joissain kohdissa kieli saa suorastaan mieltäylentävää nostetta.

Ottilia ja keltainen kissa on niin selkeästi lastenkirja (ja täysin vailla Ada Gootin intertekstuaalisia sävyjä, jotka tekisivät aikuisen lukukokemuksesta nautinnollisen), että suosittelen sitä ensisijaisesti lapsille, Odotan tosin innolla tulevia osia.

Arvostelukappale.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Jessica Schiefauer - Ester & Isak

En käsitä, kuinka tämän kirjan ilmestyminen on saattanut mennä minulta täysin ohi. Pikaisesti varasin sen kuitenkin kirjastosta, luin sen heti saatuani ja vaikutuin - taas. Pojat-romaani oli pieni ja hieno, tämä on hieman suurempi ja hieno myöskin.

Lyhyesti sanottuna kirja kertoo kahdesta nuoresta ja heidän perheistään - Esteristä, jolla on hyvät, mutta hieman ylihuolehtivat vanhemmat, ja Isakista, jonka perhettä kohtaa valtava tragedia. En halua paljastaa liikaa, ja mikäli et ole vielä vilkaissut takakantta, arvoisa lukijani, älä tee sitä. Se spoilaa kirjaa todella pitkälle.



Schiefauerilla on todella mielenkiintoinen tapa kertoa tarinoita. Se, mitä hän ei kirjoita auki, on yhtä harkittua ja tärkeää kuin se, mitä hän kirjoittaa. Harva hallitsee elliptisen rakenteen näin täydellisesti - ja harvempi osaa käyttää sitä yhtä uniikisti kuin Schiefauer. Hänen tekstinsä, olkoonkin täysin kiinni reaalimaailmassa, on hyvin unenomaista. Minusta tuntui lukiessani kuin katselisin jonkun toisen muistoja.

Alkuperäisteos När hundarna kommer (suora käännös: Kun koirat tulevat) ilmestyi vuonna 2015. Ymmärrän hyvin, miksi teokseen tartuttiin vasta nyt. Vaikka inhottaa sanoa näin, Suomi tulee muita pohjoismaita (hmm, lukuunottamatta ehkä Islantia) pari vuotta jäljessä. Tämänhetkinen ilmapiiri, jossa ääriliikkeet nostavat päätään aika vakavastiotettavalla varmuudella, on varmasti ollut osallisena päätöksessä kääntää teos.

Kirjan alkuperäinen nimi, joka viittaa kirjassa usein esiintyviin koiriin, on hyvin kiehtova. Tulkintani mukaan koirat symboloivat suojelijaa ja vartijaa niin hyvässä kuin pahassakin. Jos omille aatteille tarvitsee vahtikoiran, kuinka vahvalla perustalla ne seisovat?

Jos tätä kirjaa pitäisi verrata johonkin viime vuosina pinnalla olleeseen nuortenkirjaan, valitsisin ehkä Eleanor & Parkin, jonka nimikin on aika samantapainen kuin Schiefauerin kirjan suomenkielinen nimeke. Realistinen rakkaustarina, ei-ihan-täydellinen-perhe ja tietynlainen raikkaus niin aiheissa kuin käsittelytavassa ovat ensimmäisiä mieleeni tulevia yhtäläisyyksiä näiden kahden teoksen välillä. Yhtymäkohtia myös Pojat-teokseen on, mutta kyseessä on ehkä enemmän kirjoittajan ääni kuin varsinaiset juonelliset nyanssit.

Tämä kirjoitus käsitteli kirjaa melko pintapuolisesti spoilaamisen pelossa. Jos olet jo lukenut kirjan, suosittelen tutustumaan muihinkin kirjoituksiin. Swedish Book Reviewistä löytyy hieman tietoa siitä, millaiseen tositarinaan kirja perustuu. Erityisesti linkkaamani ruotsinkieliset arviot suosittelen lukemaan, jos kielitaito riittää.

Suomenkielisiä linkkejä:

Lukutoukan kulttuuriblogi
Pieni kirjasto
Evarian kirjahylly

Ruotsinkielisiä linkkejä:

Fiktioner
Booksareaddictive
Världens bästa bok

perjantai 17. helmikuuta 2017

Sergei Dovlatov - Ulkomuseo

Viime vuoden kirjamessuilla kierrellessäni osuin Idiootti-kustantamon pöytään, ja ystävällinen herra myi minulle tämän kirjan alennushintaan. Kyseessä on kai siis puoliksi arvostelukappale; siksi  mainitsen asiasta.

En olisi arvannut, että vanha venäläinen kirjallisuus voisi olla näin kiehtovaa. Dovlatovilla on omanlaisensa kieroutunut huumorintaju, joka puree ehdottomasti minuun. Ulkomuseossa hän kertoo ilmeisesti omiin kokemuksiinsa perustuvan tarinan alkoholisoituneesta Pushkin-museon oppaasta, joka koettaa pärjätä hankalien asiakkaiden, toisten oppaiden ja maastamuuttoaikeita elättelevän vaimonsa kanssa.



Huumori erityisesti dialogeissa on täysin absurdia ja kuvastaa Neuvosto-Venäjän henkeä niin hyvin, etten ihmettele, miksi lähes koko Dovlatovin tuotanto kiellettiin Neuvostoliitossa. Seuraavassa lainauksessa kertoja-Borisin luokse tulee kyläilemään Tanja, jota museo-oppaan poikamiesboksi ei juuri miellytä.

Jäimme kahden. Tanja kiersi asunnon ja näytti säikähtäneeltä.
- Oletko varma, että tämä on ihmisasumus?
- Kyllä minäkin sitä aluksi epäilin. Mutta nyt olen järjestänyt paikat. Olisitpa nähnyt, millaista täällä oli aikaisemmin.
- Katossa on reikiä.
- Ei niitä hyvällä säällä edes huomaa. Eikä sadetta ole luvattu.
- Ja lattiassa on rakoja.
- Eiväthän nuo mitään rakoja ole. Aikaisemmin niiden kautta tuli kulkukoiria sisälle.
- Eipä näitä tilkittykään ole.
- Mutta olen kesyttänyt koirat...

Innostuin tästä teoksesta niin, että aion takuulla lukea Dovlatovia lisääkin, ehkä jopa alkuperäiskielellä, jos saan vihdoinkin aloitettua venäjän opinnot. Suosittelen erityisesti, jos pidät John Irvingistä tai ylipäänsä kuivahkosta, sanailevasta huumorista.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Maria Turtschaninoff - Naondel

Olin hyvin innoissani, kun kuulin, että Maresi saisi jatkoa. Jatkoa ei tullut, mutta tulikin esiosa, Naondel, joka kertoo, kuinka Punainen luostari sai alkunsa. Mitään varsinaisen ihanaa luettavaa ei Naondel ollut, mutta raakuus ja toisaalta äärimmäisen kauniin ympäristön kuvaus ovat vaikuttavia. Vieläpä höystettynä Turtschaninoffin runollisella kirjoitustyylillä kirja oli hieno lukukokemus.



Nuori Kabira osaa puhua puutarhassaan olevan lähteen, Anjin, kanssa. Anji on "vain" lähde, mutta sen vedellä on uskomattomia taikavoimia. Kabira osaa kyllä kunnioittaa sitä, mutta hänen aviomiehensä Iskan huumaantuu vallasta, jonka lähteen vesi antaa vähenevän kuunkierron aikana. Tästä seuraa tapahtumaketju, joka lopussa avaa Maresin maailmaa hyvin valaisevasti.

Kirja oli paikoittain melko hyytävää luettavaa. Naiset osaavat olla toisilleen pahoja, mutta miehet ovat lähes aina suorastaan hirviöitä. Toisin kuin yleensä aiemmin, kirjassa oli myös muutama ihan neutraalikin mieshahmo.

Hämmästyttää, miksi Turtschaninoffin kirjoja kuvaillaan feministiseksi fantasiaksi. Naiset nimenomaan esitetään uhreina ja kärsijöinä (ottaen huomioon kirjan maailman historialliset vaikutteet on tämä oikeastaan ihan hyväksyttävää), ei tasavertaisina toimijoina miesten rinnalla. Naishahmot ovat kyllä vahvoja, sitä en kiistä. Ja tällainen tarina, jossa juurikin naiset ottavat elämänsä omiin käsiinsä, on hieno ja voimaannuttava varmasti monellekin nuorelle naiselle, joka Naondelia lukee.

Rakastan sitä, että Maresin kannessa (ehkä itse kirjassakin, en muista tarinasta enää paljoakaan) on viittauksia Naondeliin. Pääkallo on keskeisessä roolissa niin konkreettisesti kuin symbolinakin - sen voisi kytkeä vaikkapa Shakespeareen oikein loogisesti, kuten myös meriteemaan merirosvolipun myötä.

Tapasin Turtschaninoffin kirjamessuilla ja innostuin hehkuttamaan hänen kirjojaan (ehkä vähän liikaa). Sain omistuskirjoitukset sekä tähän että Maresiin. Kävin myös kuuntelemassa hänen paneelikeskustelujaan sekä suomeksi että ruotsiksi. Hänen suomen kielensä oli kyllä niin sujuvaa, että hän voisi varmasti kirjoittaa suomeksikin! Toki äidinkielessä on parempi pysyä, sillä ilmaisuvoima on sillä huomattavasti parempi.

Maria Turtschaninoff ja varsinkin Punainen luostari ovat tulevaisuuden klassikoita, uskokaa pois. Suosittelen ehdottomasti. Lukemisjärjestyksellä ei ole varmaankaan väliä, sillä nämä ovat erillisiä ja itsenäisiä tarinoita.

lauantai 28. tammikuuta 2017

John Green, Maureen Johnson & Lauren Myracle - Let it snow

Luin tämän ihastuttavan talvisen antologian vasta joulun jälkeen, vaikka ilmeisesti kirja on tyypillistä joulunaluslukemistoa. Tunnelma onnistui silti tavoittamaan minut, sillä täällä Suomessa parimetriset nietokset pysyvät maassa kevääseen saakka.



Let it snow on antologia, jollaisia Suomessa yleensä julkaisevat vain pienet kustantamot ja niihin kirjoittavat kohtuullisen tuntemattomat kirjailijat. Tässä antologiassa oli mukana peräti John Green, eli mistään harrastelijapuuhasta ei ole kyse.

Kolme talvista rakkaustarinaa nivoutuvat teoksessa yhteen eri kirjoittajien kertomana. Yllättävää oli, että jokaisella tarinalla oli oma suomentajansa. Ehkä tällä on koetettu maksimoida tarinoiden erillisyys.

Eniten pidin ensimmäisestä tarinasta, jossa Jubilee-nimisen tytön juna pysähtyy keskelle ei-mitään. Onneksi lähellä on kahvila, johon hän saattaa mennä lämmittelemään. Tämän kahvilan ympärille muutkin kirjan tarinat sijoittuvat: tuntuu kuin se vetäisi puoleensa omituisia tapahtumia.

Hän kuitenkin päätyy tuntemattoman pojan luokse, ja kirjan alaotsikkokin sen jo kertoo: romanttisilta tunteilta ei säästytä. Sama teema toistuu kahdessa seuraavassa novellissa.

Kirja on ihanaa höttöä niille, jotka haluavat irtautua talven synkkyydestä. Varsinaista viestiä teoksella ei ole, mutta eihän kaikilla kirjoilla tarvitsekaan olla.